Kolme kuukautta liikuntakieltoa! Kuin märkä rätti suoraan naamalle. Voin kertoa, että ei tuntunut mukavalta. Mutta siitäkin selvittiin. Usein sanotaan, että alku on vaikeaa, mutta sen jälkeen helpottaa ja kaikkeen tottuu. Joo, niin luulis. Minun kohdallani tosin kävi juuri toisin päin, olo vain paheni ja tuntui päivä päivältä raskaammalta olla tekemättä mitään.
Marras- joulukuussa vasen polvi alkoi oireilla juostessa. Pystyin juoksemaan ihan normaalisti, sillä jalka ei pettänyt alta tms., ainoastaan joka ikinen askel sattui. Pidin pari ylimääräistä lepopäivää juoksun suhteen, mutta ei auttanut. Kun kipu ilmaantui myös kävellessä, hakeuduin työterveyteen. Lekuri määräsi kahden viikon täydellisen liikuntakiellon, tulehduskipulääkekuurin ja kylmäyksen rasitusmurtumaepäilynä. Kaksi viikkoa olin neljän seinän sisällä vaihdellen jääpussia. Liikunnan aloitin kävelylenkeillä ja ekat juoksut otin vasta tammikuussa, olin siis käytännössä yli kuukauden juoksematta. Eka juoksulenkki tuntui taivaalliselta; jalassa uudet Icebugin juoksukengät ja alla mukava joustava luminen rantatie. Eikä mihinkään sattunut.
Satulaan olin palannut oikeastaan heti tuon kahden viikon täydellisen liikuntakiellon jälkeen heti jo joulukuun lopussa. Tosin paljon muuta ei voinut tehdä kuin kävellä, sillä polvi ei tuntunut tykkäävän keventämisestä. En tiedä johtuiko siitä, että koulusatulan toppaus osui mukavasti kipukohtaan. Onneksi oikea talvi saapui tammikuussa ja oli hanget, joissa kahlata Aidan kanssa. Ei siis haitannut, että ratsastus rajoittui kävelyyn. Ainakin sai olla satulassa!
Vaan ei olleet kevennys ja kevyt istunta ainoat, jotka edelleen sattuivat. Toinen juoksulenkki meinaan toi polvikivun takaisin. Ja nyt palasi kuvaan myös lepokipu. Sen lisäksi jopa kävellessä sattui joka askeleella ja yöllä heräilin polven jomotukseen. Oli siis pakko viheltää peli poikki ja mennä ortopedille. Kliininen tutkimus ei tuonut vastausta, sillä kaikki tuntui olevan ok, joten tehtiin MRI. 8.2. ortopedi sitten soitti kuvantamisen tuloksen. Kaikki itse polvinivelessä oli priimaa; niin kierukat kuin nivel- ja rustopinnat. Myös ympäröivät ristisiteet olivat ok. Ei merkkiäkään vaikka nivelrikosta tai muusta ikään ja liikuntataustaani sopivasta alkavasta kulumasta. Noup, polveni näytti olevan kuin nuorella tytöllä konsanaan. Mikä sitten aiheutti tuon raivostuttavan kivun? Syyllinen löytyi sylttytehtaalta - tai no, ei ihan sieltä, vaan sääriluusta, jonka yläosassa komeili 7 mm murtumalinja. Jep, minulla oli siis rasitusmurtuma jalassa! Kylmän rauhallisesti lekuri määräsi kolmen kuukauden liikuntakiellon. Ja mikä pahinta, liikuntakielto kattoi myös ratsastuksen.
PAM! Kuin olisi halolla päähän lyöty! Ei auttanut kiivas keskustelu lääketieteen ammattilaisen kanssa. Nöyrryttävä oli siihen, että liikunta - ja siis myös ratsastus - olivat nyt tauolla seuraavat kolme kuukautta.
Hemmetti, että tuntui pahalta! Tiedän, että on ihmisiä. jotka oikeasti ovat kipeitä ja kykenemättömiä liikkumaan sitäkään vähää, mitä itse sain kuitenkin tässä sisällä kotosalla liikkua. Ja tiedän, että on ihmisiä, jotka on määrätty liikuntakieltoon ison operaation jälkeen ja heillä on riesanaan vielä kivutkin. Mutta jokaisen kokemus on jokaisen oma kokemus. Toiselle tikku sormessa on maailman loppu, toinen nauttii joka hetkestä, vaikka istuu pyörätuolissa. Meitä ei vaan voi verrata! Ei, vaikka minäkin sain osakseni kommentteja, että miten oikein kehtaan valittaa pikku vaivastani. Teki mieli vastata, että miksi en valittaisi, kun olen siinä niin pahuksen hyvä!
Hieman tätä kolmen kuukauden "vankilaa" helpotti se, että olisin joka tapauksessa ollut lähes neljä viikkoa "neljän seinän sisällä" kuopuksen ylioppilaskirjoitusten vuoksi. Tosin tuon omaehtoisen karanteenin aikana olisin voinut käydä aamuisin lenkillä ja iltapäivisin kävelemässä, vaikka tallille, kauppaan tai muuallekaan ihmisten ilmoille en olisi voinut mennä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti