Pääseekö ikävästä irti?

Vuosi sitten oli maanantai. Aurinko paistoi aivan niin kuin tänäänkin. Oli kaunis ja kuiva lokakuu. Elettiin viimeisiä aikoja. Rasmun viimeinen päivä oli jo tiedossa ja jäljellä olevien kokonaisten päivien laskemiseen riittivät yhden käden sormet. Sydänalaa puristi ja olo oli raskas. Vietin tallilla niin paljon aikaa kuin vain oli mahdollista. Istuin monesti Rasmun karsinassa vain katsomassa ruunan iltaheinien syömistä. Ihailin sen tapaa lajitella heinät ja syödä ne korsi kerrallaan. Välillä se keskeytti ruokailunsa vain tullakseen tönäisemään minua hellästi kuin kysyen, että miksi sinä siinä vielä olet. Yritin tallentaa sydämeeni jokaisen jäljellä olevan hetken, jokaisen sekunnin, jonka tuon kultaisen oranssin lohikäärmeen kanssa vietin. Tallensin mieleeni sen tunteen, miltä silkkinen syyskarva tuntui. Hengitin syvälle sydämeeni hevoseni tuoksun ja turvan pehmeyden. Tallensin katseen ja pehmeän puhinan, lämpöisen hengityksen ja turvan tönäisyn.

Aika kului ja selvisin surusta, Itku väheni ja naurukin palasi elämääni. Elämä alkoi taas tuntua elämältä, silti ikävä ei vaan suostunut hellittämään.

Nyt minulla on suloinen viisivuotias, jonka kanssa olen saanut kokea niin ylä- kuin alamäkiä näiden ensimmäisten yhteisten reilun kymmenen kuukauden aikana. Ilman Jaskaa en varmaan olisi selvinnyt surusta samassa ajassa. Ilman Jaskaa ikävä olisi taatusti vieläkin suurempi.

Kaipaan tuota oranssia lohikäärmettäni niin suunnattoman paljon edelleen. Pääseekö ikävästä koskaan irti?

Terveisiä pohjalta

Tulihan käytyä ratsastuksen pohjalla. Ei mikään mukava kokemus, pakko myöntää. Ainahan tässä lajissa on niitä alamäkiä ja ylämäkiä, toisinaan mennään flowssa monta päivää ja sitten tullaan taas kolisten alas - kyllä minä sen tiedän. Mutta nyt tultiin kyllä alas niin, että rutisi, eikä sieltä pohjalta niin vain noustukaan.

Ratsastusitsetuntoni ei ole koskaan ollut kehuttava. En ole sellainen henkseleitä paukuttava itseään jatkuvasti kehuva tyyppi. Onnistumisen tunteestakin saatan hyvin nopeasti kokea häpeää; enhän nyt minä voinut osata noin hyvin... Johtuu varmaan siitä, että olen pesunkestävä realisti. Realistina en todellakaan kuvittele ratsastustaidostani liikoja ja tiedostan taitamattomuuteni ja vajavuuteni tässä lajissa. Opittavaa on niin paljon ja tuntuu, että kun jotain oppii, tajuaa kuinka vähän sitä itse asiassa osaa - osaako oikeasti vielä mitään. Olen tätiratsastaja, enkä osaa sulkea korviani toisten arvosteluilta. Omaan myös valtavan hyvän taidon lukea rivien välistä. Nämä ominaisuudet ovat omiaan ruokkimaan realistina kuvaa omasta ratsastustaidostani - eikö vain.

Monta kertaa vuosien varrella olen todennut itseni maailman surkeimmaksi ratsastajaksi, mutta näin pohjalla en ollutkaan vielä aikaisemmin käynyt, missä nyt olen ollut. Nyt pudottiin alas ja jäätiin mutaan kiinni.

Mitä sitten oikein tapahtui? Ei sen "kummempaa" kuin, että kadotin totaalisesti yhteyteni hevoseeni. Siis aivan totaalisesti. En viikkoon päässyt ratsaille, kun nuori herra oli pudottanut kenkänsä ja arkoi kengätöntä jalkaansa. Olen ennenkin ollut viikon ratsastamatta, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni kadotin siinä ajassa kosketuksen omaan hevoseen. Meillä ei vaan kommunikaatio pelannut lainkaan. Hevosessa ei ollut vikaa ja se käyttäytyikin mallikkaasti ilman suurempia sirkustemppuiluja tai kevätjuhlaliikkeitä. Se ei vaan keskustellut kanssani. Kun tämä tapahtui uudelleen seuraavalla ratsastuskerralla ja vieläpä opetuksen alaisena, olin epätoivon partaalla. Mitä nyt? Miten tästä eteenpäin? Tästä ei tule mitään, ei mitään. En halua edes olla hevoseni selässä, kun meillä ei kerta ole enää mitään yhteistä kieltä. Minusta ei ole mihinkään, olen maailman surkein ratsastaja, jopa maailman surkein tätiratsastaja. Kaikki ne pahat kielet, jotka ihmettelivät tätiä ostamassa nelivuotiasta olivatkin oikeassa; en voi osata ja pärjätä nuoren kanssa. Tästä ei tule mitään. Tästä ei tule yhtään mitään.

Dakado ja täti silloin joskus kauan sitten

Mieleen hiipi pikkuinen piru, joka kuiskasi minulle: "osasitko muka ratsastaa aikaisemmillakaan hevosillasi, miten siis nyt voisit muka olla parempi?" ja aloin muistella kokemuksia Danin ja Rasmun kanssa. Mieleen tulivat ratsastusvaikeudet, joita olin niiden kanssa kohdannut. Kommunikaatio-ongelmaa minulla ei kummankaan kanssa koskaan ollut, mutta enhän minä niitäkään saanut kulkemaan niin hyvin kuin niillä olisi ollut mahdollista mennä. Danilla oli voitettu monta Helppoa B:tä ja Rasmulla oli sentään kisattu koulupuolellakin jopa Vaativaa B:tä. Ei ollut siis hevosten syy, jos ei pelittänyt.

Olo ei todellakaan kohentunut, vaan tartuin aina vaan syvemmin kaivamani kuopan mutaan.Olin maailman surkein ratsastaja. Yksikään onnistuminen ei tullut mieleen. Muistin vaan kaikki ne kerrat, kun jotain oli mennyt pieleen tai olin muuten vaan ratsastanut todella surkeasti.

polvet suussa, kädet sylissä - näin muutama mainitakseni

Olin oikeasti niin pohjalla "ranteet auki fiiliksellä", että mietin ensimmäisen kerran elämässäni ihan oikeasti hevosen myymistä. Oli vain sellainen olo, ettei ole järkevää pitää hevosta, jonka kassa ei ole keskusteluyhteyttä. Kaikki käsittely maastakäsin on toiminut koko ajan niin kuin ennenkin, siinä ei ole mitään ongelmaa ja tiedän / tunnen kuinka hevoseni luottaa minuun. Mutta se ratsastuksesta hävinnyt kommunikaatio - miten voisin pitää hevosta ilman sitä.

Paras tallikaverini ja paras työkaverini eivät suostuneet kuuntelemaan ajatustani myydä hevonen. Sen sijaan he antoivat minulle kunnon herätyksen ja rohkeutta / voimaa tehdä asialle oikeasti jotain. Niinpä tein kuin entinen poliitikko: nukuin yön yli. Aamulla päätin, etten voi luovuttaa, en vielä näin vähällä. Miksi myydä hieno hevonen ennen kuin on yrittänyt ratkaista ongelman? Jos meillä kerta ennen on ollut keskusteluyhteys, miksi emme sitä voisi löytää uudelleen? Ja jos sitä ei löydä yksin, on pyydettävä apua. Eihän se sen kummempaa voi olla, vai?

Niinpä minä sitten otin puhelimen kauniisti käteeni ja laitoin viestin. Seuraavana iltana olin Kristan yksityisopissa hevoseni kanssa. Aloitimme aivan perusasioista. Niistä tutuista, joita meille on opetettu alkeiskurssilta asti. Ei mitään avaruustiedettä. Yhteistyö ja kommunikaatio ei tarvitse ydinfysiikkaa, se rakentuu yksinkertaisista perusasioista ratsastajan ja hevosen välillä. Vähitellen Kristan loistavan opetuksen avulla palaset alkoivat taas loksahtaa paikoilleen. Pala palalta kommunikaatio minun ja hevoseni välillä alkoi löytyä uudelleen.

Se tunne, kun jalat alkavat irrota mudasta ja kykenet vähitellen kiskomaan itseäsi kohti kuopan reunaa. Se vapauttava tunne, kun olet vihdoin kiivennyt ylös. Vielä ollaan reunalla, joten vaara pudota takaisin liejuun on olemassa, mutta juuri tällä hetkellä tuntuu hyvältä.

Eilen olin omalla tunnillani. Muistissa Kristan edellisen illan opit, mutta pelko edelleen takaraivossa. Hassua oli se, etten pelännyt hevoseni keulimista,riehumista tai pomppimista (joista sain kyllä eilenkin pienet näytteet), vaan pelkäsin ainostaan sitä, että kadotan kosketuksen hevoseeni uudelleen.

Nyt nautin tästä. Otan normituntieni lisäksi yksityisopetusta ja keskityn perusasioihin, yritän siten säilyttää kommunikaation hevoseni kanssa. Sitä kautta pääsen kehittymään paremmaksi ratsastajaksi ja opin paremmin ratsastamaan tuota ihanaa viisivuotiastani. Meillä on toivon mukaan vielä monta ihanaa vuotta edessä. Toivottavasti joskus muistelen tätäkin pohjalla käyntiä vain ohimenneenä vaiheena ratsastuksen kehityksen aikajanallani.

Täti ja viisivuotias

Tytär lähti yliopistovaihtoon maailmalle ja vastuu hevosesta siirtyi kokonaan minulle. Tässä sitä nyt ollaan, täti ja viisivuotias, ihan kahdestaan. Tai no, ei ihan kahdestaan, sillä onneksi minulla on ympärilläni ammatti-ihmisiä sekä ihania tallinuoria, jotka auttavat kiperän paikan tullen. Ihan yksin en selviäisi mitenkään tuon nuorikon kanssa. Melkein kolme viikkoa on takana ja Pelko ja Paniikki alkavat vähitellen laimeta pelkäksi peloksi ja paniikiksi. Olen kuitenkin täysin varma siitä, että tyttäreni palattua olen itse paljon varmempi ja suhteemme hevoseni kanssa on vahvistunut. Siinä vaiheessa olen miljoonaa kokemusta rikkaampi, mutta toivottavasti myös taitavampi. Vaikka kaikkein eniten toivon sitä, etten ole onnistunut pilaamaan tuota upeaa hevosenalkua.

Heidi lähti maanantaina 8.8. ja kiipesin hevoseni selkään pitkästä aikaa. Vaikka koko kesän kävin päivittäin tallilla, en ratsastanut kuin muutaman kerran, sillä en halunnut häiritä Heidin ja Jaskan treeniä ja yhteistyötä. Nyt siis tuntui kuin olisin aloittanut kaiken ihan alusta - ja niin luultavasti tuntui hevosestakin. Mutta meillä on nyt koko syksy aikaa Jaskan kanssa tutustua toisiimme.

Tiistaina 9.8. annoin ruunalle vapaapäivän. Yritän edelleen pitää ne kaksi vapaata, kun eihän tuo nuorukainen ole vasta kuin viisi. En halua puuduttaa sitä työntekoon vielä tässä vaihessa. Katsotaan tilanne sitten uudelleen, kun pakkaset pöllöenergioneen saapuvat.

Keskiviikkona 10.8. Salla otti Jaskan mukaan Ypäjälle. Kaveri ansaitsi pienen kurinpalautuksen edellisellä viikolla olleen kisaviikon "sikailustaan". Salla hyppäsi derbykentällä ja sen lisäksi meni vielä maastoesteitäkin. Hienosti oli nuori mies mennyt ja ammattilaisen ollessa selässä myös käyttäytynyt niin kuin kuuluu. Loppuhuipennukseksi ruuna pääsi vielä laukkaamaan koko kolmen kilometrin hiittiradan.

Torstaina 11.8. olin tunnilla ja edellisen päivän Sallan ratsastuksen ansiosta hevonen oli kuin unelma.

Perjantaina 12.8. oli lihashuoltopäivä ja Lohjelmin Susanna tuli hieromaan. Jaska sai ansaitun toisen vapaapäivänsä tällä viikolla.

Lauantaina 13.8. olin itse katsomassa Etelän pesiksen D-tyttöjen pelisarjan voittoisaa itä-länsi-ottelua Helsingissä (Noora oli valittu lännen joukkueeseen) ja ihanainen Stella vei Jaskan maastoon. Ihanaa! Haluan, että nuorukainen pääse joka viikko myös metsään, vaikka itselläni ei vielä tässä vaiheessa rohkeus maastoiluun riitä.

Koko lapsuuteni / nuoruuteni pääosin maastoilin. En edes osannut kuvitella, että siinä olisi jotain vaarallista tai jännittävää. Kaiken kukkuraksi maastoilin 99 %:sti yksin. Yksin pimeällä, yksin tuulella, yksin pakkasella, yksin myös ilman satulaa pukittelevalla hevosella. Eikä tuolloin ollut kännyköitä turvana. Jos tipuit, kävelit takaisin tallille toivoen, että myös hevonen on sinne löytänyt ja toivottavasti jopa ehjin nahoin ja ehjin varustein. Myös ensimmäisellä vuokrahevosellani maastoilin paljon, niin yksin kuin kaverin kanssa. Ja ensimmäisellä omalla. Sitten tuli Rasmu, joka ei todellakaan ollut mikään maastohevonen. Maastoilut yksin sen kanssa saivat itsesuojeluvaiston heräämään ja koko maastoilusta tuli minulle niin suuri mörkö, etten ole siitä vielä päässyt yli. Ehkä sitten jonain päivänä. Jonain päivänä uskaltaudun Jaskan kanssa maastoon. Haluan uskaltautua. Mutta ensin haluan kuitenkin luoda sen kanssa luottamuksen sileällä, vasta sitten olen valmis lähtemään metsään. Siihen asti: onneksi on Stella ja Ella!

Sunnuntaina 14.8. oli tätien yhteinen sunnuntai; olimme Marjan kanssa kentällä ja Jaska käyttäytyi fiksusti, olihan Konsta turvahevosena.

Maanantaina 15.8. oli takana jo seitsemän päivää ja hengissä oli selvitty. Viisivuotias sai vapaapäivän ja minä kävin rehuostoksilla.

Tiistaina 16.8. työ ja Nooran pesispeli sekoittivat suunnitelmat ja jouduin turvautumaan Stellan apuun. Tuo ihana nuori nainen ratsasti Jaskan.

Keskiviikkona 17.8. olin tunnilla ja ratsastin varmaan elämäni parhaimman ratsastuksen Jaskalla. Unohdin kokonaan olevani täti ja unohdin kokonaan olevani viisivuotiaan selässä. Olin aivan flowssa. Hevonen oli taitava (jopa sulkutaivutukset ravissa meni kuin 15-vuotiaalla!) ja minä osasin, osasin enemmän kuin tätiratsastaja. Tätä fiilistä kun voisi jatkaa ikuisuuteen. Kaipaan niin näitä onnistumisen tunteita. Ja tarvitsen tunteen siitä, että pärjään tuon upean nuorukaisen kanssa pilaamatta sitä.

Torstaina 18.8. olin edelleen niin fiiliksissä eilisestä ratsastuksesta, etten halunnut vielä pilata tunnetta, vaan annoin ruunalleni viikon toisen vapaapäivän. Ratsastuksen sijaan tehtiin porkkanavenytyksiä ja muita lihashuoltojuttuja, joita Susanna oli perjantaina neuvonut. Oli ihana touhuta hevoseni kanssa.

Perjantaina 19.8. piti olla kengitys, vaan ei ollut. Oli Ismo tullut kipeäksi. Olin kuitenin jälleen tunnilla. Ihan samaa flowta en saavuttanut kuin keskiviikkona, mutta mahtavan fiiliksen silti sain. On mulla vaan upea ja fiksu viisivuotias, ei voi muuta sanoa.

Lauantaina 20.8. Kati tuli tapaamaan Jaskaa. Ja poju osasi olla oma hurmaava itsensä - ei siihen voi olla ihastumatta! Olen niin onnnellinen, että saan Katin teamimme jäseneksi nyt, kun Heidi on maailmalla. Tarvitsen luotettavan, taitavan ja ihanan ihmisen, jolle voin antaa rakkaan viisivuotiaani kerran viikossa ilman, että minun tarvitsee yhtään olla huolissani. Tarvitsen - haluan tai en - yhden täysin tallivapaan päivän, jonka voin omistaa perheelleni. Ei minulla ole oikeutta laiminlyödä muuta perhettä kokonaan, vaikka Heidi onkin maailmalla ja Jaska kokonaan vastuullani, hekin tarvitsevat minua - ja minä heitä.

Sunnuntaina 21.8. oli jälleen ihana rauhallinen tallipäivä ja olimme Marjan kanssa yhdessä ratsastamassa. Sunnuntait on kyllä niin täydellisiä tallipäiviä, kun siellä on niin ihanan rauhallista. Tällä kertaa oltiin maneesissa, kun kenttä oli sateiden jäljiltä jotenkin kova. Menin ravipuomeja ja Jaska oli mukavasti kuulolla.

Maanantaina 22.8. oli jälleen lihashuoltopäivä ja Susanna hieromassa. Ansaittu vapaa siis nuorelle miehelle.

Tiistaina 23.8. vietin itse laatuaikaa perheen kanssa ja Stella maastoili.

Keskiviikkona 24.8. tultiin sitten ensimmäisen kerran alas pilven reunalta kohti todellisuutta: minulla on kuin onkin vasta viisivuotias hevonen. Ja viisivuotias ei käyttäydy joka päivä kuin 15-vuotias. Jaska oli kerännyt jostakin (en kyllä ymmärrä mistä, kun lämpötilatkin on edelleen kahdenkymmenen asteen yläpuolella) kasapäin pöllöenergiaa ja käyttäytyi nyt pitkästä aikaa kuin viisivuotias. Jostain meni vaan kuppi nurin ja käyttäytymissäännöt unohtuivat nuorukaiselta tyystin. Tuntini alkukäyntejä yrittäessä Jaska oli ensin tosi skarppina ja hereillä. Joka väliin piti ottaa muutama raviaskel ja käynti oli kuin singerillä olisi mennyt. Pieniä kevätjuhlaliikkeitä tehtiin heti, kun joku aivasti tai yskäisi ja sitten, sitten pisteenä iin päälle alkoi armoton keuliminen. Ja nyt ei ollut kyseessä pieni etuosan kevennys, vaan ihan oikea takajaloilla seisominen. Ei kerran tai kaksi, vaan tauotta. Ei kuin tallityttö liinaa hakemaan ja juoksutus. Onneksi oli Salla paikalla ja hän myös hoiti tuon juoksutuksen / kurinpalautuksen! Vaan Sallan "keskustelun" jälkeen hevonen toimi kuin unelma ja sillä oli taas ilo ratsastaa.

Torstaina 25.8. en uskaltanutkaan antaa viikon toista kokonaan vapaata päivää, sen verran tuo eilinen minut säikäytti, vaan Jaska sai mennä Dannyn kanssa karuselliin puoleksi tunniksi ja sen jälkeen tehtiin porkkanavenytykset ja muut lihashuoltojumpat.

Perjantaina 26.8. olin tunnillani ja hevonen oli mieluummin laama kuin puuma. Ei tietoakaan keskiviikon riehumisista. Tosin olimme tällä kertaa hikisessä maneesissa, joka saattoi jonkin verran verottaa menohaluja. Hyvä niin. Sain taas koottua rohkeutta omaan ratsastukseeni.

Lauantaina 27.8. Kati meni ensimmäistä kertaa ihan kaksistaan Jaskan kanssa ja minä vietin laatuaikaa perheen kanssa.

Tänään on sunnuntai. 20 päivää on selvitty. Vielä on jäljellä 42 päivää siihen, kun Heidi tulee lomalle Suomeen ja 114 päivää siihen, kun Heidi tulee kokonaan takaisin. Paljon on siis vielä edessä. Olen kuitenkin onnellinen, että tähän asti on selvitty ilman, että hevonen tai minä, kumpikaan, olisi mennyt rikki. Ehkä jonain päivänä lopetan jopa päivien laskun?

Tänään on edessä toivon mukaan rauhallinen sunnuntairatsastus Marjan kanssa. Ilma ainakin on kaunis ja lämmin, jos nuorukainenkin osaisi käyttäytyä sunnuntain kunniaksi nätisti.

Pelko, tuo katala seuralainen

Aikuisuudessa - vai pitäisikö sanoa, että vanhenmuudessa - on se inhottava piirre, että alkaa nähdä ne kaikki pahuksen riskit, mitä mihinkin toimintoon voi liittyä. Nuorena sitä koki olevansa niin kuolematon, ettei osannut oikeastaan pelätä mitään. Sitä toimi täysin vailla itsesuojeluvaistoa. Ehkä hyvä niin, olisi muuten jäänyt moni mukavakin asia kokematta.

Tätinä sitä on ehtinyt jo kokea kaikenlaista. Kun ikää kertyy, sitä myös ymmärtää, ettei kaikki aina mene ihan niin kuin Strömsössä. Jotain voi sattua ohi käsikirjoituksen. Mitä enemmän elämänkokemusta on kertynyt, sitä enemmän noita kauhukuvia tulee mieleen. Ja se ei ole kivaa! Ei todellakaan!

Muistan kuinka silloin nuorena tuli tehtyä kaikkea hullua, typerää ja järjetöntä hevosten kanssa. Siitäkin huolimatta, että ratsastustaitoni oli  vielä onnettomampi kuin tänä päivänä. Sitä ei vaan osannut ajatella jotain voivan sattua olihan alla maailman ihanin ja luotettavin hoitohevonen. Kesäisin ratsastettiin syöttelemään vihreätä vähän matkan päähän tallilta ilman satulaa pelkällä riimulla, ilman kypärää puukengät jalassa. Maastoon tuli lähdettyä ilman satulaa pukittelevalla hevosella. Ei ollut kännyköitä, joilla olisi voinut soittaa, jos olisi lentänyt tantereeseen ja katkonut luunsa. Kavereiden kanssa tuli laukattua sorakuopan mäkiä ylös ja alas, eikä kertaakaan tullut mieleen, että seinämä olisi saattanut sortua ja oltaisiin kaikki hautauduttu hiekan alle. Hyppytaitoni oli kouluarvosanalla arvioituna enintään 5-, enhän minä millään estetunnilla käynyt, kun ei rahat riittäneet edes koulutunneille, joten missä sitä tämä tyttö olisi hyppään oppinut? Hoitohevoseni omistaja piti minulle toisinaan "estetuntia", sillä kentällä muuten niin potkittava ruuna heräsi aina eloon hypätessä. Ja kovastihan sitä tuli seurattua omistajan valmennuksia ja kisoja, joten jotain kyllä hyppäämisestä ymmärsin, mutta itse en kyllä todellakaan hypätä osannut. Silti maastossa mentiin yli kaatuneiden puunrunkojen ja ojien ja tietyöpuomit olivat oivia esteitä ylitettäviksi. Mitä kovempi vauhti, sen parempi. Siis, haloo!

Minulla on ollut matkassa mukana suojelusenkeli jos toinenkin, sillä koskaan ei mitään vakavaa onneksi sattunut.

Kun palasin hevosten pariin aikuisena monien vuosien tauon jälkeen, rohkeuteni oli murentunut vuosien tuoman kokemuksen saatossa. Tyhmänrohkeus oli poissa ja tilalle oli tullut itsesuojeluvaisto ja riskien tiedostaminen. Sen pitäisi olla hyvä asia, mutta juuri tällä hetkellä ei vaan tunnu siltä. Kaipaan tietyllä tapaa sitä avointa suhtautumista kaikkeen kivaan ja heittäytymistä hetkeen ilman takaraivossa kuiskaavaa "aikuista". Tuntuu kuin tuon kaiken kivan kuolemattomuuden tunteen tilalle olisi tullut vain ja ainoastaan tiedostunut pelko omasta kuolevaisuudesta.

Miksi mietin tätä juuri nyt? Siksi, että nykyinen hevoseni on viisivuotias lapsihevonen, jonka kuuluukin olla muuta kuin "pystyyn kuollut" kaiken jo kokenut. Meidän lapsi on fiksu ikäisekseen ja ammattilaiset ovat vakuuttaneet minun pärjäävän sen kanssa. Ja eihän minulle olisi sitä, vieläpä vasta neljävuotiaana, myytykään, ellei tämä olisi totta. Silti näen koko ajan ne kauhukuvat, mitä tuon hevosen kanssa voi sattua. Puolihetskuna heitän palaavani kentältä lonkkamurtuman kanssa, jos poju keksii esittää tarpeeksi rajuja "kevätjuhlaliikkeitä". Mutta heitossa on myös hitunen totta. Totta siitäkin huolimatta, että selvisin hengissä ja putoamatta talven ja kevään "sirkustempuista". Ja olen joka kerta saanut lapsihevoseni vauhdikkaat ja liian innokkaat tilanteet rauhoitettua niin, että ratsastus on voinut jatkua normaalisti. Huomaan silti pelkääväni putoamista ja itseni loukkaamista. Ei itse kentän hiekkaan tömähtäminen pelota,
mutta luiden murtuminen pelottaa. Ei kivun vuoksi, vaan sen kaiken

normaalin elämän vaikeutumisen vuoksi. Jos murran luuni, kuka pyörittää arjen askareet?

En halua pelätä. Kukapa haluaisi. Pelko on kuitenkin tunne, joka on aika hankala hallittava. Monen tunteen saa hallintaan faktoilla ja asian järkevällä miettimisellä, analysoinnilla. Pelon kohdalla faktat ja liika analysointi vaan pahentavat tilannetta, ainakin minun kohdallani. Mitä enemmän mietin faktoja, sitä enemmän tulee mieleen asioita, joita VOI sattua. Pitäisi siis kyetä olemaan miettimättä. Ei niin helppo asia ihmiselle, joka on tottunut suunnittelemaan kaiken valmiiksi kartoittaen kaikki mahdollisuudet epäonnistua ensin.

Kaipaan sitä nuoruuteni taitoa heittäytyä tilanteeseen. Miten ihanaa minulla oli hoitohevoseni kanssa, kun en osannut pelätä. Miten tylsää olisikaan ollut, jos olisi aina ensi miettinyt, että mitä voi tapahtua. Kuinka moni ihana kokemus ja kommellus olisikaan jäänyt kokematta!

Pelko on katala seuralainen. Mitä enemmän miettii asioita, sitä enemmän löytää myös pelättävää. Luiden murtamisen lisäksi pelkään pilaavani nuoren hevosenalun. Mitä, jos taitoni eivät ihan oikeasti riitäkään tuon hevosen kanssa. Jos toiminnallani ja puutteellisella ratsastustaidollani saan aikaan jotain sellaista, joka on peruuttamatonta ja jalon eläimen elämä on pilalla? Mitä jos teen oikeasti jotain pahasti väärin?

Kumpa olisin vielä se rohkea sinisilmäinen teinityttö, joka vain rakasti hevosia ja nautti jokaisesta hetkestä niiden kanssa murehtimatta mistään mahdollisesta "katastrofista". Kumpa osaisin vielä heittäytyä, elää hetki kerrallaan suomatta edes ajatusta seuraavaan hetkeen ennen kuin sen hetken aika on.

Kun on hyvällä tallilla, on hyvällä tallilla

Harvoin sitä tulee oikeastaan miettineeksi, miten suuri merkitys tallilla on. Tottahan toki sitä kaikki haluavat hevoselleen mahdollisimman hyvän paikan asustaa ja olla. Ja tärkeintähän tietenkin on itse hevosen hyvinvointi. Mutta hyvässä tallissa on muutakin kuin se, että asiat hoidetaan oikein ja hyvin.

Itselläni on etuoikeus pitää hevosta tallilla, joka on enemmän kuin toinen koti. Sen lisäksi, että perusasiat ovat kunnossa ja tallilla on loistava henki / ilmapiiri, saan sieltä kaiken tarvitsemani tuen, neuvot ja ohjeet hevosen pitämiseen - ilman lisämaksua.

Olen ollut heppahöperö koko ikäni. Ja muiden heppahöperöiden tavoin haaveilin omasta hevosesta jo lapsena. Niin kuin monelle muullekin on käynyt, myös minut vei muu elämä mukanaan jossain vaiheessa ja talleillu jäi. Silti haaveilin aina siitä, että jonain päivänä...

Kun sitten kuopukseni nousi neljävuotiaana ensimmäisen kerran Aulangolla hevosen selkään, palasin hevosten pariin. Pari vuotta tyydyin sivusta seuraamiseen, mutta vähitellen aloin itsekin kaivata takaisin satulaan. Ja kun tallille tuli loistava ratsastuksenopettaja, joka rautaisen ammattitaitonsa lisäksi oli kannustava, innostava ja rohkaiseva, uskaltauduin aloittamaan ratsastuksen uudelleen melkein kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Ihme oli tapahtunut.

Kävin tunnollisesti tunneilla viikottain ja edelleen pienen heppatytön tavoin jossain syvällä sisimmässäni haaveilin omasta hevosesta. Tunsin kuitenkin realiteetit: taidot ei riitä omaan hevoseen. Muistan kuinka monesti sanoin tyttärelleni, että meille ei koskaan tule omaa hevosta. Minä ihan oikeasti luulin niin. Mutta sitten... Sitten jälleen tapahtui ihme. Kun käyt tallilla, jossa ratsastuksenopettaja ihan oikeasti haluaa opettaa myös aikuisia ratsastamaan, joka ihan oikeasti haluaa saada lajin pariin yhä lisää uusia harrastajia ja joka haluaa jakaa sen uskomattoman kokemuksen, mitä hevosten kanssa touhuaminen on. Kun käyt tallilla, jossa opettaja uskoo sinuun, tukee sinua ja kannustaa, jopa hieman rohkaisee, on ihmeet mahdollisia.

Meidän opettaja kannusti minua vuokraamaan yksityishevosesta, Dakado, puolet. Ja reilun puolen vuoden päästä tästä rohkaisi minua ostamaan kyseisen hevosen, kun se oli tullut myyntiin. Tiesin, että vaikka taitoni eivät välttämättä olisivatkaan riittäneet vielä omaan hevoseen, tulisin saamaan kaiken tarvitsemani tuen ja neuvot. Oli paras mahdollinen paikka ostaa se ensimmäinen oma hevonen.

Kun tuli aika päästää Dani eläkkeelle, jälleen sain kaiken avun omalta talliltani. En usko, että missään muualla olisi ympärilläni ollut ihmisiä, joiden kautta olisin saanut järjestettyä vanhan hevoseni maailman parhaaseen loppuelämän paikkaan. Tuskin jokaista talliyrittäjää kiinnostaa, mitä asiakkaansa hevosillaan tekevät tai miten ratsastuksesa kehittyvät. Monille varmaan riittä se, että hevosta kohdellaan oikein ja maksut maksetaan ajallaan. Mutta minulla on etuoikeus pitää hevostani tallilla, jossa yrittäjä ihan oikeasti on kiinnostunut asiakkaidensa edistymisestä ja kehittymisestä.

Kun Danin "estekilometrit" tulivat täyteen, oli tyttäreni juuri siinä vaiheessa ratsastuksessa, että tarvitsi alleen hevosen, joka voisi viedä häntä eteenpäin lajissa. Olisinko itse osannut arvioida, millainen hevonen tässä vaiheessa on se paras mahdollinen. En. Itse asiassa oli hyvin lähellä, että olisin mennyt hankkimaan liian nuoren hevosen. Jälleen kerran sain kiittää sitä, että olin hyvällä tallilla. Jälleen kerran sain todeta kuinka etuoikeutettu olen, kun harrastan lajia tallilla, jonka yrittäjä tuntee asiakkaansa ja on kiinnostunut heistä. Seuraava hevoseni löytyi ratsatuksenopettajamme vihjeen kautta. Hän tiesi, minkä tasoisia olemme. Hän tiesi, millaisen hevosen tyttäreni tarvitsee edetäkseen esteratsastuksessa. Hän tiesi, millaisen hevosen tarvitsen pärjätäkseni sen kanssa. Ja hän osasi suositella meille hevosta, joka täytti nämä molemmat kriteerit. Ilman häntä en olisi koskaan osannut soittaa Hannulan Akille Turkuun, enkä koskaan olisi löytänyt Rasmua.

Rasmu osoittautui maailman parhaaksi ostoksi. Se hevonen vei meitä molempia ratsastuksessa eteenpäin jättiaskeleen. Tyttäreni nousi sieltä 80-90-tasolta alle vuodessa 110-luokkiin. Starttasi ensimmäisen kansallisen 115-luokan reilun vuoden omistuksen jälkeen. En usko, että tämä olisi ollut mahdollista minkään muun hevosen kanssa.

Kun Rasmu alkoi oireilla sädeluuontumaansa, sain jälleen kaiken tuen ja kasan neuvoja omalta talliltani. Kun oireilu paheni, jälleen kerran tuki tuli omalta tallilta. Kuinka moni talliyrittäjä oikeasti jaksaisi olla kiinnostunut asiakkaansa hevosen kuntoutumisesta tai viimeisestä matkasta? Me saimme kaiken tuen ja paljon enemmän. Jopa viimeinen matka hoidettiin meidän puolestamme. Vaikka ammattilaisille hevosen lopetettavaksi vieminen on tavallaan arikipäivää, sitä ei missään vaiheessa osoitettu meille. Päin vastoin. Minulle tuli tunne kuin meidän hevonen olisi ollut myös talliyrittäjän silmissä täyttä kultaa.

Rasmun lopettamisen jälkeenkään meitä ei jätetty. Tyttärelleni järjestettiin muuta ajateltavaa kuin Rasmun kuolema ja hän kävi harva se päivä ratsastamassa tallinpitäjämme kanssa. Parasta terapiaa suunnattomaan suruun. Kuinka moni yrittäjä tekisi samoin? Mehän emme olleet enää edes maksavia asiakkita. Silti, silti meidän hyvinvointiin ja surusta selviämiseen kiinnitettiin huomiota.

Ja kun hevosettomuuden aiheuttama tyhjyyden tunne näkyi tarpeeksi ulospäin, minutkin komennettiin hevosen selkään. Päästyäni taas satulaan tajusin, etten osaa olla ilman hevosta. Tajusin haluavani juuri sitä, vaikka istuin neljävuotiaan kakaran selässä. Nyt omistan tuon neljävuotiaan...

En olis koskaan - en koskaan - voinut ostaa nuorta, nelivuotiasta, jos se ei asuisi näin loistavalla tallilla. Tiedän saavani kaiken tuen ja neuvot, mitä nuoren hevosen kanssa tarvitsen. Ja tiedän,ettei yrittäjä ja hänen työntekijänsä kyllästy typeriin kysymyksiini. He ovat ammattilaisia, joiden työhön kuuluukin jakaa tietoa tiedonjanoisille. Turvallisin mielin ratsastan ja toimin tuon upean hevosenalun kanssa. Minulla on kaikki tarvittava tuki ympärilläni.

Tallilla siis on kuin onkin väliä. Talli on enemmän kuin vain hevosen koti. Hyvä talli koostuu monesta pienestä ja suuresta asiasta. En osaa kuvitella hevostani minnekään muualle kuin sen nykyiselle tallille, meidän tallille. Vaikka tiedän, että 70 kilometrin säteellä olisi monia edullisempiakin paikkoja pitää hevosta. Talleja, joissa perusasiat ja puitteet on kohdallaan. En silti usko löytäväni tallia, jossa saisin näiden perusasioiden lisäksi samanlaista tukea, kannustusta, rohkaisua ja palvelua kuin saan omalla tallillani.

Tätiratsastaja

Tätiratsastajat ovat aliarvostettu ja ylipilkattu asiakasryhmä kaikilla talleilla. Tätejä pidetään jotenkin tyhminä, tai ainakin yksinkertaisina hevosharrastajina. Miksi? Miksi ajatellaan, että aikuinen ratsastaja olisi jotenkin oppimaton, osaamaton ja yksinkertainen yksilö? Sama aikuinen voi olla korkeasti koulutettu ja erittäin arvostettu omassa siviiliammatissaan, mutta tullessaan tallille hän muuttuu teinien silmissä tyhmäksi ja tietämättömäksi. Teinit hihittävät nurkan takana ja jokainen tädin tekemä virhe on jotain ihmeellistä ja typerää, jota pitää porukalla nauraa ja kauhistella. Siitäkin huolimatta, että omasta mielestään kaiken osaavat ja tietävät teinit ovat tehneet ja tekevät ihan samoja virheitä ihan yhtä usein kuin pilkan kohteena olevat kukkahattutädit.

Näin on ollut aina ja näin tulee aina olemaan. Kukkahattutädit ja ratsastavat sedät ovat vuosikymmenet olleet se teinien suurin huvi tallilla. Kautta aikain on kokoonnuttu katsomaan aikuisten tuntia, ei siksi, että niiltä jotain oppisi, vaan siksi, että on niin kiva arvostella ratsastavaa aikuista ja pönkittää sillä omaa itsetuntoa. Onneksi tämän päivän teinit ovat tulevaisuuden tätejä - eli pilkka sattuu jossain vaiheessa omaan nilkkaan.

Täti voi tuntua typerältä, jos hän esimerkiksi vaikka epäilee kykyään pärjätä jonkun tietyn hevosen kanssa. Kyse ei välttämättä kuitenkaan ole tietämättömyydestä, osaamattomuudesta, tyhmyydestä tai edes pelosta, vaan yksinkertaisesti siitä, että täti tietää rajansa, taitonsa ja tädille on vuosien kokemuksen myötä kehittynyt sellaisetkin ominaisuudet kuten itsesuojeluvaisto ja järki.

Missä vaiheessa ratsastajasta sitten tulee täti? Pelkkä ikä siihen ei riitä, sillä tuskin kukaan pitää vaikkapa Kyraa tätiratsastajana, vaikka hän ikänsä puolesta sitä taatusti olisi. Entä, riittääkö täti-nimikkeeseen se, että on tarpeeksi ikää ja perhe? Eipä taida sekään riittää, sillä en tiedä ketään, joka kuvailisi Piia Pantsu-Jönssonia tätiratsastajaksi. Kuka siis oikein on tätiratsastaja? Voiko täti olla vain sellainen henkilö, jolle ratsastus ja hevoset eivät ole ammatti - ja ikää on tarpeeksi? Ei taida sekään riittää, sillä valtakuntamme kilpakentillä kisaa monta ratsukkoa, jotka hakevat leipänsä muualta kuin hevosmaailmasta ja tuskin kukaan kuvailisi heitä täti- tai setäratsastajiksi.

Tulkoon tätiratsastaja-leima sitten mistä tahansa, se kuitenkin tulee aina tietylle osalle ratsastavista aikuisista. Tulee ja pysyy kuin tatuoitu merkki huolimatta siitä, mitkä ovat kyseisen tädin (tai sedän) ratsastustaidot tai -tavoitteet.

Tätiratsastaja on kuitenkin talliyrittäjän kannalta tärkeä henkilö. Vaikka täti saattaakin olla ratsastustunnilla se ainoa, joka ei opi - ei sitten millään - edes yksinkertaista asiaa. Ja jolla aina on selityksensä kaikkeen ja joka aina kyselee ja kyselee kerta toisensa jälkeen opettajan mielestä täysin typeriä ja mitättömiä itsestäänselvyyksiä. Täti kuitenkin tulee tunnille. Tulee aina, joka kerta, satoi tai paistoi, oli sitten pakkanen tai helle. Täti tulee, vaikka olisi kipeä. Ja jos joskus sadassa vuodessa sattuu niin, ettei täti ihan oikeasti pääse ratsastustunnilleen, täti myös muistaa perua sen. Täti maksaa laskunsa aina, aina ja ajallaan (tai vähän etuajassa). Täti myös huolehtii niin hevosesta kuin varusteista tunninsa jälkeen. Siivoaa jopa ympäristön ja teinien jätämät sotkut. Tätiratsastaja on tosin elänyt jo niin kauan, että osaa myös vaatia rahoilleen vastinetta. Täti tietää, että talleja on muuallakin ja tädillä on auto ja ajokortti, joten tallin vaihtaminen ei ole maailmanloppu. Tätiratsastaja kannattaa siis pitää tyytyväisenä, sillä jos täti on tyytymätön, täti äänestää jaloillaan.