Terveisiä pohjalta

Tulihan käytyä ratsastuksen pohjalla. Ei mikään mukava kokemus, pakko myöntää. Ainahan tässä lajissa on niitä alamäkiä ja ylämäkiä, toisinaan mennään flowssa monta päivää ja sitten tullaan taas kolisten alas - kyllä minä sen tiedän. Mutta nyt tultiin kyllä alas niin, että rutisi, eikä sieltä pohjalta niin vain noustukaan.

Ratsastusitsetuntoni ei ole koskaan ollut kehuttava. En ole sellainen henkseleitä paukuttava itseään jatkuvasti kehuva tyyppi. Onnistumisen tunteestakin saatan hyvin nopeasti kokea häpeää; enhän nyt minä voinut osata noin hyvin... Johtuu varmaan siitä, että olen pesunkestävä realisti. Realistina en todellakaan kuvittele ratsastustaidostani liikoja ja tiedostan taitamattomuuteni ja vajavuuteni tässä lajissa. Opittavaa on niin paljon ja tuntuu, että kun jotain oppii, tajuaa kuinka vähän sitä itse asiassa osaa - osaako oikeasti vielä mitään. Olen tätiratsastaja, enkä osaa sulkea korviani toisten arvosteluilta. Omaan myös valtavan hyvän taidon lukea rivien välistä. Nämä ominaisuudet ovat omiaan ruokkimaan realistina kuvaa omasta ratsastustaidostani - eikö vain.

Monta kertaa vuosien varrella olen todennut itseni maailman surkeimmaksi ratsastajaksi, mutta näin pohjalla en ollutkaan vielä aikaisemmin käynyt, missä nyt olen ollut. Nyt pudottiin alas ja jäätiin mutaan kiinni.

Mitä sitten oikein tapahtui? Ei sen "kummempaa" kuin, että kadotin totaalisesti yhteyteni hevoseeni. Siis aivan totaalisesti. En viikkoon päässyt ratsaille, kun nuori herra oli pudottanut kenkänsä ja arkoi kengätöntä jalkaansa. Olen ennenkin ollut viikon ratsastamatta, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni kadotin siinä ajassa kosketuksen omaan hevoseen. Meillä ei vaan kommunikaatio pelannut lainkaan. Hevosessa ei ollut vikaa ja se käyttäytyikin mallikkaasti ilman suurempia sirkustemppuiluja tai kevätjuhlaliikkeitä. Se ei vaan keskustellut kanssani. Kun tämä tapahtui uudelleen seuraavalla ratsastuskerralla ja vieläpä opetuksen alaisena, olin epätoivon partaalla. Mitä nyt? Miten tästä eteenpäin? Tästä ei tule mitään, ei mitään. En halua edes olla hevoseni selässä, kun meillä ei kerta ole enää mitään yhteistä kieltä. Minusta ei ole mihinkään, olen maailman surkein ratsastaja, jopa maailman surkein tätiratsastaja. Kaikki ne pahat kielet, jotka ihmettelivät tätiä ostamassa nelivuotiasta olivatkin oikeassa; en voi osata ja pärjätä nuoren kanssa. Tästä ei tule mitään. Tästä ei tule yhtään mitään.

Dakado ja täti silloin joskus kauan sitten

Mieleen hiipi pikkuinen piru, joka kuiskasi minulle: "osasitko muka ratsastaa aikaisemmillakaan hevosillasi, miten siis nyt voisit muka olla parempi?" ja aloin muistella kokemuksia Danin ja Rasmun kanssa. Mieleen tulivat ratsastusvaikeudet, joita olin niiden kanssa kohdannut. Kommunikaatio-ongelmaa minulla ei kummankaan kanssa koskaan ollut, mutta enhän minä niitäkään saanut kulkemaan niin hyvin kuin niillä olisi ollut mahdollista mennä. Danilla oli voitettu monta Helppoa B:tä ja Rasmulla oli sentään kisattu koulupuolellakin jopa Vaativaa B:tä. Ei ollut siis hevosten syy, jos ei pelittänyt.

Olo ei todellakaan kohentunut, vaan tartuin aina vaan syvemmin kaivamani kuopan mutaan.Olin maailman surkein ratsastaja. Yksikään onnistuminen ei tullut mieleen. Muistin vaan kaikki ne kerrat, kun jotain oli mennyt pieleen tai olin muuten vaan ratsastanut todella surkeasti.

polvet suussa, kädet sylissä - näin muutama mainitakseni

Olin oikeasti niin pohjalla "ranteet auki fiiliksellä", että mietin ensimmäisen kerran elämässäni ihan oikeasti hevosen myymistä. Oli vain sellainen olo, ettei ole järkevää pitää hevosta, jonka kassa ei ole keskusteluyhteyttä. Kaikki käsittely maastakäsin on toiminut koko ajan niin kuin ennenkin, siinä ei ole mitään ongelmaa ja tiedän / tunnen kuinka hevoseni luottaa minuun. Mutta se ratsastuksesta hävinnyt kommunikaatio - miten voisin pitää hevosta ilman sitä.

Paras tallikaverini ja paras työkaverini eivät suostuneet kuuntelemaan ajatustani myydä hevonen. Sen sijaan he antoivat minulle kunnon herätyksen ja rohkeutta / voimaa tehdä asialle oikeasti jotain. Niinpä tein kuin entinen poliitikko: nukuin yön yli. Aamulla päätin, etten voi luovuttaa, en vielä näin vähällä. Miksi myydä hieno hevonen ennen kuin on yrittänyt ratkaista ongelman? Jos meillä kerta ennen on ollut keskusteluyhteys, miksi emme sitä voisi löytää uudelleen? Ja jos sitä ei löydä yksin, on pyydettävä apua. Eihän se sen kummempaa voi olla, vai?

Niinpä minä sitten otin puhelimen kauniisti käteeni ja laitoin viestin. Seuraavana iltana olin Kristan yksityisopissa hevoseni kanssa. Aloitimme aivan perusasioista. Niistä tutuista, joita meille on opetettu alkeiskurssilta asti. Ei mitään avaruustiedettä. Yhteistyö ja kommunikaatio ei tarvitse ydinfysiikkaa, se rakentuu yksinkertaisista perusasioista ratsastajan ja hevosen välillä. Vähitellen Kristan loistavan opetuksen avulla palaset alkoivat taas loksahtaa paikoilleen. Pala palalta kommunikaatio minun ja hevoseni välillä alkoi löytyä uudelleen.

Se tunne, kun jalat alkavat irrota mudasta ja kykenet vähitellen kiskomaan itseäsi kohti kuopan reunaa. Se vapauttava tunne, kun olet vihdoin kiivennyt ylös. Vielä ollaan reunalla, joten vaara pudota takaisin liejuun on olemassa, mutta juuri tällä hetkellä tuntuu hyvältä.

Eilen olin omalla tunnillani. Muistissa Kristan edellisen illan opit, mutta pelko edelleen takaraivossa. Hassua oli se, etten pelännyt hevoseni keulimista,riehumista tai pomppimista (joista sain kyllä eilenkin pienet näytteet), vaan pelkäsin ainostaan sitä, että kadotan kosketuksen hevoseeni uudelleen.

Nyt nautin tästä. Otan normituntieni lisäksi yksityisopetusta ja keskityn perusasioihin, yritän siten säilyttää kommunikaation hevoseni kanssa. Sitä kautta pääsen kehittymään paremmaksi ratsastajaksi ja opin paremmin ratsastamaan tuota ihanaa viisivuotiastani. Meillä on toivon mukaan vielä monta ihanaa vuotta edessä. Toivottavasti joskus muistelen tätäkin pohjalla käyntiä vain ohimenneenä vaiheena ratsastuksen kehityksen aikajanallani.