Entä hevonen sitten? Tajuaako se ajan kulumisen? Hevonen taitaa yhdistää ajan enemmänkin toimintoihin, jotka säännöllisesti seuraavat toisiaan. Hevonen rakastaa rutiineita ja tuttua päivärytmiä.
Mutta osaako hevonen ikävöidä?
Meidän nelijalkainen on hyvin tarkka ympärillään olevista ihmisistä. Se ei luota kehen tahansa ja kuuluu selvästi niihin lajikumppaneihinsa, jotka ovat niin sanottuja "yhden ihmisen hevosia". Edellinen ruunamme oli todella sosiaalinen ihmistenkin keskuudessa. Sille oli oikeastaan ihan sama kuka sen kanssa touhusi. Tottakai se meidät tunnisti (ja selvästi tunnistaa edelleen), mutta "kaikki käy, paitsi liian pienet kengät", päti kyllä täysin Daniin. Vaikka olisimme olleet viikon reissussa ja Dania liikuttaneet sinä aikana monen monta eri ihmistä, ei paluumme aiheuttanut minkäänlaista mielenosoitusta tai loukkaantumisen näyttämistä. Dani oli aina tyytyväinen.
Rasmu on aivan toisenlainen. Sen lauma on pieni; siihen kuuluvat vain Heidi ja minä. Meni aikoinaan monta kuukautta ennen kuin ruuna alkoi luottaa meihin. Ja on ollut upeaa katsoa, miten luottamus Heidin ja Rasmun välillä on vain kasvanut koko yhteisen taipaleen ajan. Voin nähdä selvästi, miten tuo ihana suuri jalo eläin luottaa täysin 100 %:sti Heidiin. Ja kun olemme olleet reissussa, ja ruunaa on liikuttanut vieras ihminen, on paluumme jälkeen ollut muutama päivä, jolloin Rasmu on selvästi osoittanut loukkaantumisensa "heitteillejätöstä". Välillä on tehnyt mieli nauraa tilanteelle, niin suunnattoman loukkaantunut tuo pieni suuri herra on ollut.
Nyt kun Heidi opiskeluidensa vuoksi ei pääse joka päivä tallille, olen huomannut, miten hevosen käyttäytyminen muuttuu viikon aikana. Viime viikolla ruuna oli torstaina (=Heidi ollut poissa kolmatta päivää) kiukuinen ja tuittu. Käyttäytyi karsinassa niin, että jouduin ihan oikeasti komentamaan sitä. Mikään ei ollut hyvin ja hampaita sai väistellä kuin alkuaikoina konsanaan. Ajattelin käyttäymisen johtuvan kipeästä jalasta, kunnes perjantaina tulin toisiin ajatuksiin. Mitä, jos hevosella vain olikin ikävä Heidiä?
Ehkä olen vain kukkahattupäinen täti, jolla on tätimäinen tarve inhimillistää hevonen, mutta ikävä-teoriani sai alkunsa siitä, miten hevonen käyttäytyi perjantaina, kun Heidi tuli tallille. Poissa oli edellisen päivän tuittuilut ja kiukkuilut. Rasmu oli kuin suuri nallekarhu ja kiehnäsi Heidin luona, odotti rapsutuksia ja paijaamista, työnsi vähän väliä päätään Heidin kainaloon. Ei tuittuillut lainkaan karsinassa tai muutenkaan ollut kiukkuinen - päin vastoin, ruuna vaikutti tyytyväiseltä ja levolliselta, voisin tätimäiseen tapaani sanoa, että jopa onnelliselta. Ja samalla tavalla hevonen käyttäytyi lauantaina, sunnuntaina ja vielä eilen maanantaina, kun me molemmat olimme paikalla - eli koko lauma oli koossa.
 |
| Kuva Nea Id |
