Täti on tässä pohtinut pitkin syksyä kaikenlaista. Olen ikään kuin pitänyt itseäni psykologisena koekaniinina. Kyllä. Ja totta, monet viisaiden ihmisten teoriat ovat osoittautuneet oikeiksi. Kuten nyt esimerkiksi se, että kolmessa kuukaudessa sitä ihminen tietyllä tavalla tottuu mihin vaan ja alistuu kohtaloonsa.
Kuljettuani reilut kolme kuukautta yli sadan kilometrin päässä töissä joku kysyi minulta, että miltä tuntuu. Hetken mietin ennen kuin vastasin: ei miltään, tai korkeintaan turtuneelta. Ihminen tottuu kylmään, nälkään, sotaan, kidutukseen yms. pahempaankin, miksi sitten ei tottuisi myös tuohon kamalaan matkaan ja siihen, että joutuu joka arkipäivä tuntemaan itsensä ikään kuin perheen ulkopuoliseksi. Nousen aamulla kukonlaulun aikaan ylös, kun muu perhe vielä vetää sikeitä. Jään paitsi yhteisestä aamupalasta / aamuhetkestä. Tulen töistä väsyneenä, masentuneena (ja useimmiten myös kiukkuisena), kun muu perhe on jo syönyt päivällisen ja lähtenyt harrastuksiinsa.
Ensimmäinen kolme kuukautta kuljin kuin sumussa. En reagoinut mihinkään ympärillä olevaan. Oli tunne kuin asemalta olisi ollut suora kävelyputki työmaalle. En huomannut kevään saapumista tai aamujen kirkastumista. Yritin vain selvitä töihin, töistä ja töistä kotiin. Kesä tuli ja aloin pikku hiljaa huomata asioita työmatkalla; kukkaistutukset, bändit Kaisaniemessä, tenniksen pelaajat aamuisin kentillä, lintujen laulun, kerjäläiset ja Hakaniemen rannan puliukot. Pitkä silta alkoi olla muutakin kuin helvetin tuulinen paikka.Sillalla törmäsi turisteihin ja muihin ulkomaalaisiin. Tavakseni tuli arvailla vastaantulevien kansalaisuutta heidän käyttätymisensä perusteella. Voin sanoa, että itänaapurit tuntee jo kaukaa; tulevat neljä rinnan ja kävelevät vaikka läpi, jos et väistä!
Kesän lopulla osasin jo vähitellen kiertää Wärtsilän talon toista kautta välttääkseni Strandin rannan puuskaisen tuulen. Syksyn tullen olin jaksottanut työmatkan, jottei se tuntuisi niin masentavan pitkältä; oli kuin kolme eri matkaa. Ensimmäinen matka kotoa asemalle, sitten itse junamatka ja kolmas matka asemalta työmaalle. Ja kun päästiin syksystä adventtiaikaan, osasin jo irtaantua "työmatkasta" poikkeamalla välillä kaupoissa ennen junalle suuntautumista.
Nyt on takana yli 10 kuukautta. En edelleenkään osaa ottaa rennosti tai nauttia työmatkastani, mutta alistumiseni kohtalooni on ehkä saanut positiivisemman sävyn. Näillä on mentävä, mitä on. Kun ei ole syntynyt kultalusikka suussa, on pakko käydä töissä. Ja kun on kalliit harrastukset / elämäntavat, on pakko käydä töissä siellä, missä maksetaan hieman paremmin. Niin se vain on.
