Ikävä on vaikea asia kuvailla. Ihmiset kokevat sen niin monella eri tavalla. Ja ikävöivät ihmiset käyttäytyvät eri tavoin; toinen lamaantuu, toinen muuttuu kiukuiseksi ja kolmas on ihan jotain muuta. On väärin väittää, että toisen kokema ikävä olisi vähäisempää kuin toisen. Tai, ettei saisi kokea ikävää, jos sen kohteena on "vain" eläin. Tai, ettei olisi "oikeasti" ikävöinyt, jos yrittää jatkaa eteenpäin.
Minä ikävöin. Ikävöin edelleen niin pirusti. Herään yöllä miettimään, että teinkö sittenkään oikein. Olisiko sittenkin pitänyt mennä vielä kerran klinikalle. Vielä kerran piikityttää, kipulääkityttää ja kävelyttää. Olisiko sittenkin ollut vielä jokin viimeinen oljenkorsi. Kaipaan niin sanoinkuvaamattoman paljon tuota suurta oranssia karvakasaa.
Mutta elämän on jatkuttava. Ja elämä jatkuu.
Pitkään puhuin Rasmusta edelleen preesenssissä, enkä aina heti muistanut, ettei sitä ole enää; aamuisin asemalle tuulessa ja sateessa fillaroidessani mietin, että täytyisikö viestittää tallille, että laittavat paksumman loimen ulos. Sitten havahduin: ei ole enää mitä loimittaa, ei haittaa, vaikka sataa ja tuulee. Tai päivällä, kun luvattiin voimakasta tuulta, ajattelin, että täytyy pyytää, että hakevat Rasmun jo päiväruoille sisälle, ettei ruuna turhaa riehu tarhassaan. Kunnes tajusin, että ei ole ketä hakea sisälle, vaikka kuinka myrskyäis.
Hevosettoman elämä tuntui todella tyhjältä. Yritin miettiä, mitä olin hevosenomistaja-aikana sanonut tekeväni, jos minulla olisi aikaa. Oli tietenkin ihanaa, että kerrankin oli oikeasti aikaa olla perheen kanssa. Tosin esikoinen on viikot Helsingissä ja kuopuksella on omat treeninsä monta kertaa viikossa. Eikä se rakas aviomieskään kotona ole 24/7, joten ei tuo perheen kanssa vietetty aika nyt niin dramaattisesti lisääntynyt, vaikka en hevosta enää omistanutkaan. Mukavaa oli tietenkin se, ettei tarvinnut rientää tuli takapuolen alla asemalta kotiin ehtiäkseen tallille edes suurinpiirtein järkevään aikaan. Samoin kuin se, ettei haitannut elämää pätkääkään lumettomuus, pimeät tuuliset illat tai järkyttävät kurakelit.
Aikaa todellakin tuntui olevan. En vaan millään keksinyt, millä sen ajan olisin täyttänyt. Selasin läpi kansalaisopiston kurssitarjontaa sillä silmällä, että sieltä löytyisi jotain kiinnostavaa sisältöä uuteen elämääni. Yritin miettiä mahdollista uutta harrastusta. Mutta tuli vain olo, että olen tässä vuosien varrella yrittänyt tehdä muutakin kuin hevostella - olinhan toistakymmentä vuotta käymättä tallilla - saamatta kuitenkaan sitä samaa fiilistä, mitä hevosten kanssa touhuaminen saa aikaan. Yritin ulkoilla, sillä raitis ilma ja liikunta tekevät kuulemma hyvää surulle. No, ulkoilin. Ja ulkoillessa löysin itseni yhdeksän kertaa kymmenestä tallilta. Siellä minä notkuin hevosten ja hevosihmisten seurassa keskustelemassa hevosista.
Minä ihan oikeasti yritin ajatella elämää ilman hevosia. Yritin, mutta en onnistunut. 41 yksi päivää sinnittelin. 41 päivää ja sitten ostin hevosen.
