"Sä maailmaani katsot kummallista niin. Ihmeitäsi etsien sä törmäät valheisiin. Ja kaikki nuo valheet on juoni aikuisten. Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetkisen.
Lainaa vain, lainaa vain Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.
Harhaan sua mä ohjaan, teet itse valinnat. En tahdo tietäs kaventaa, kun nään sun kasvavan. Sulta opin paljon ja riittää kun muistan sen. Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.
Lainaa vain, lainaa vain Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.
Toiveesi kannat maailmaan, ne murtuu kun törmäät ihmisiin. Nuo muistoissaan kulkee ja tekee ahtaaksi maan. Ei lapsuuttaan voi elää uudestaan
Mä muistan, kun synnyit, tulit ja huusit niin. Huudat vielä uudestaan öihin pimeisiin. Mä toivon, että pärjäät yli yön huomiseen. Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.
Lainaa vain, lainaa vainOi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain."
- Maarit -
Kaksi ensimmäistä viikkoa lähes takana. Miksi kukaan ei kertonut minulle, kuinka koville ottaa esikoisen lentäminen pois pesästä?! Tuntuu kuin osa minusta olisi jossakin, poissa, kaukana, riistetty.
Lapset ovat vain lainassa meillä. Me emme omista heitä. Heidän kuuluukin kasvaa isoiksi, tulla täysi-ikäisiksi ja lentää pesästä kokeilemaan omia siipiään. Meidän vanhempien tehtävä on yrittää antaa heille ne eväät, mitä maailmaan lähtiessä tarvitaan, eli mahdollisimman hyvä lapsuus. Antaa koti, minne palata, jos maailman kohtelee kaltoin. Pakata mukaan kasapäin rakkautta ja luottamus siihen, että elämä opettaa - onhan se opettanut meitäkin.
Ymmärsin ihan oikeasti ensimmäisen kerran omaa äitiäni vasta silloin, kun tulin itse äidiksi. Tämä ymmärrys ja arvostus on kasvanut vuosien saatossa sitä mukaa, kun omat lapseni ovat kasvaneet. Ymmärrän nyt paljon paremmin äidin huolen ja murheet - ne silloin niin hölmöiltä tuntuneet asiat, joihin hän puuttui.
Ensimmäinen päivä ilman esikoista oli vaikein. Tai eihän se tytär mihinkään ollut kadonnut, siellä se oli, 100 kilometrin päässä. Mutta silti tuntui, että pienokaiseni oli liian kaukana, liian yksin liian suuressa maailmassa. Typerää, toteaa nyt joku tässä vaiheessa. Kyllä, typerää, mutta niin todellinen tunne. Napanuora kyllä venyy, mutta ei katkea. Ja kun seuraan omaa äitiäni, en ole varma, katkeaako se napanuora koskaan kokonaan.
Koen itseni etuoikeutetuksi, kun saan olla kahden uskomattoman upean ja hienon tyttären äiti. Olen heistä äärettömän ylpeä ja onnellinen. Vuodet vain juoksevat liian lujaa. Haluan niin muistaa jokaisen hetken syntymästä ensi askeleisiin, päiväkodista eskariin, ekasta luokasta peruskoulun päättäjäisiin ja lukion alusta lakkiaisiin.
- Maarit -
Kaksi ensimmäistä viikkoa lähes takana. Miksi kukaan ei kertonut minulle, kuinka koville ottaa esikoisen lentäminen pois pesästä?! Tuntuu kuin osa minusta olisi jossakin, poissa, kaukana, riistetty.
Lapset ovat vain lainassa meillä. Me emme omista heitä. Heidän kuuluukin kasvaa isoiksi, tulla täysi-ikäisiksi ja lentää pesästä kokeilemaan omia siipiään. Meidän vanhempien tehtävä on yrittää antaa heille ne eväät, mitä maailmaan lähtiessä tarvitaan, eli mahdollisimman hyvä lapsuus. Antaa koti, minne palata, jos maailman kohtelee kaltoin. Pakata mukaan kasapäin rakkautta ja luottamus siihen, että elämä opettaa - onhan se opettanut meitäkin.
Ymmärsin ihan oikeasti ensimmäisen kerran omaa äitiäni vasta silloin, kun tulin itse äidiksi. Tämä ymmärrys ja arvostus on kasvanut vuosien saatossa sitä mukaa, kun omat lapseni ovat kasvaneet. Ymmärrän nyt paljon paremmin äidin huolen ja murheet - ne silloin niin hölmöiltä tuntuneet asiat, joihin hän puuttui.
Ensimmäinen päivä ilman esikoista oli vaikein. Tai eihän se tytär mihinkään ollut kadonnut, siellä se oli, 100 kilometrin päässä. Mutta silti tuntui, että pienokaiseni oli liian kaukana, liian yksin liian suuressa maailmassa. Typerää, toteaa nyt joku tässä vaiheessa. Kyllä, typerää, mutta niin todellinen tunne. Napanuora kyllä venyy, mutta ei katkea. Ja kun seuraan omaa äitiäni, en ole varma, katkeaako se napanuora koskaan kokonaan.
Koen itseni etuoikeutetuksi, kun saan olla kahden uskomattoman upean ja hienon tyttären äiti. Olen heistä äärettömän ylpeä ja onnellinen. Vuodet vain juoksevat liian lujaa. Haluan niin muistaa jokaisen hetken syntymästä ensi askeleisiin, päiväkodista eskariin, ekasta luokasta peruskoulun päättäjäisiin ja lukion alusta lakkiaisiin.
