Mikään ei ole niin kuin ennen

Santtu ja Jaska 2018

Kohta on kulunut neljä kuukautta siitä, kun Jaska ja Heidi lähtivät Norjaan. Kerran olen tänä aikana päässyt käymään heidän luonaan ja saanut helpottaa ikävääni. Voinut todeta, että heillä on molemmilla kaikki hyvin tuolla Euroopan länsilaidalla. Syksy on ehtinyt melkein vaihtua talveksi ja vuorokauden valoisa aika on vähentynyt minimiin. Elämä rullaa omalla painollaan eteenpäin ja  minä siinä sivussa.

Olen yrittänyt totutella hevosettomaan elämään. Yrittänyt löytää sitä "jotain" töiden vastapainoksi. Yrittänyt tottua siihen, ettei talli ole enää toinen koti. Yrittänyt uskotella itselleni, että oikeasti olisi olemassa jotain muuta tallin tilalle, että minun tarvitsee vain löytää se. No, en ole löytänyt ja se ei tunnu kivalta.

Säälin maailman ihaninta perhettäni, joka on joutunut - ja joutuu - kestämään sitä, että minä olen eksyksissä ja onneton. Se ei ole heidän syynsä. Pahinta tässä olossa on varmaan se, että en tunne enää kuuluvani sinne, minne kuuluin viimeiset 18 vuotta. Eikä tilalle ole kuitenkaan tullut mitään muuta.

Muistan vielä tunteen, kun aikoinaan siirryin hoitohevoseni mukana Alaspään ratsastustallilta (nykyisin Alaspään Ratsastuskeskus) Alhaisiin. Uusi talli ja sen ihmiset olivat ihania, mutta samalla jätin niin tutun ja tärkeän porukan vanhalla tallillani. Kävimme Alaspäässä kisoissa, mutta näillä reissuilla huomasin, että minusta oli tullut jotenkin ulkopuolinen, en enää kuulunutkaan samaan vanhaan joukkoon, vaikka edelleen edustin samaa seuraa, Hämeen Urheiluratsastajia (HurRa). Kun hoitohevoseni lopetettiin, palasin vielä vajaaksi vuodeksi Alaspäähän, mutta ei se ollut enää samanlaista ja pian "muu elämä" vei minut mukanaan ja hevoset jäivät vuosiksi.

Nyt tilanne on toinen. Nyt ei ole sitä "muuta", jolla täyttää tallielämän jättämä valtaisa aukko elämässäni.

Onneksi minulla on maailman ihanin tallikaveri, joka antaa minun aina maanantaisin leikkiä hevosenomistajaa! Kerran viikossa tunnen kuuluvani porukkaan ihan niin kuin ennen. Kerran viikossa haen ruunikko ruunan tutusta, Jaskan entisestä tarhasta, tuttuun, Jaskan entiseen karsinaan. Harjaan hevosen, satuloin ja lähden rentouttavalle retkelle tuon Jaskan entisen tarhakaverin kanssa. Ratsastuksen jälkeen hoidan hevosen ja varusteet ihan niin kuin omani. Maanantaista on tullut viikon paras päivä, sillä silloin voin kuvitella olevani edelleen hevosenomistaja ja kuuluvani tallin porukkaan.

Mutta Santtu ei ole Jaska, eikä ruuna olen minun. Vaikka Santtu on maailman sympaattisin kuusivuotias, en voi kuitenkaan tehdä sitä kaikkea, mitä oman hevosen kanssa olen tottunut tekemään. Kun on omistanut yli kymmenen vuotta oman hevosen, on tottunut tiettyihin tapoihin ja rutiineihin, tuttuihin välineisiin ja varusteisiin. Nyt käsittelen toisen omaisuutta, toisen välineitä ja varusteita. Haluan kunnioittaa Santun omistajan tapoja ja rutiineja ja yritän toimia niin, ettei hevosen normaali tuttu ja turvallinen arkirutiini häiriinny, olenhan tekemisissä omistajan kalleimman arteen kanssa.

Sitä paitsi, kerran viikossa on kuitenkin vain kerran viikossa. Muina päivinä minulla on tallilla tunne, että olen jotenkin velvollinen selittämään, mitä siellä hevosettomana teen. Tilanne olisi varmaan toinen, jos olisin palannut tuntiratsastajaksi, tai ottanut itselleni ylläpitohevosen Jaskan lähdön jälkeen.

Vaikka kaipaankin satulaan, ei minulle koskaan hevostouhuissa ole ollut kaikkein tärkeintä itse ratsastus, vaan oikeastaan se kaikki muu hevosen kanssa touhuaminen. Ratsastus on ollut se piste iin päälle. Se mieletön tunne, kun tunnilla onnistut ja kaikki sujuu kuin ajatuksen voimalla. Se uskomaton flow, kun yhteistyö tuon jalon eläimen kanssa on täysin saumatonta ja kerta toisensa jälkeen ylität itsesi.

Koska haluan muutakin kuin vain ratsastaa, en voi palata niin sanotuksi tuntiratsastajaksi 12 vuoden tauon jälkeen. Minulle ei vaan yksinkertaisesti enää riittäisi se, että kosketukseni hevoseen rajoittuisi pelkkään ratsastamiseen ja pikaiseen hoitamiseen ennen ja/tai jälkeen tuntini.

Ylläpito- tai vuokrahevosta en voi ottaa niin kauan kuin vastuu Jaskan kustannuksista on edelleen minulla. Haluan, että Heidi saa rauhassa opiskella, valmistua ja asettua sen jälkeen aloilleen. Vasta sitten voin siirtää koko hevosen ylläpidon hänen vastuulleen.

Elämä on valintoja täynnä ja minä olen valinnut nyt näin. Minulle on tärkeintä se, minkä koen olevan hyväksi lapsilleni, perheelleni ja hevoselleni. Huolimatta siitä, mitä se tarkoittaa minun "hyvinvoinnilleni". Ja tällä hetkellä tiedän, että sekä Heidin että Jaskan kannalta kaikken paras vaihtoehto oli se, että hevonen lähti Heidin mukaan. Äitinä minun oli vain valittava niin.

Elämä jatkaa kulkuaan ja yritän pysyä sen mukana. Ehkä sisukkaasti edelleen vain käyn tallilla muulloinkin kuin maanantaisin. Ehkä jonain päivänä löydän sen uuden paikkani sieltä. Sen "entinen yksäri" ja hyväksyn sen. Ehkä sillekin roolille on jokin käyttö? No, ainakaan kokeilematta en sitä koskaan saa tietää.