Vielä on kesää jäljellä

Viikonloppu oli aivan mahtava! Perjantaina suuntasimme töiden jälkeen illaksi mökille. Mamma paistoi muurinpohjalättyjä ja nautimme ne grillikatoksessa ilman yhtäkään hyttystä. Lämpötila oli yli 20 astetta vielä iltayhdeksältä. Yes! Kesä!

Lauantai menikin sitten käytännössä koko päivä hevostellessa. Aamulla suunnattiin kisoihin Riihimäelle. Ja vastoin periaatepäätöstäni toimin tyttärelleni groomina. Minähän olen vannonut, etten osallistu hevosen hoitoon muuta kuin korkeintaa suoritusten jälkeen. Olen yksinkertaisesti niin järkyttävä jännittäjä, että taatusti tartuttaisin hermostumiseni niin hevoseen kuin ratsastajaankin. Olen siis todennut, että on parempi pysyä katsomossa. Groomina olemisesta meikäläisellä on kyllä kokemusta enemmän kuin paljon, olihan lapsuuteni / nuoruuteni hoitohevonen nimen omaan kisahevonen. Kisat menivät mukavasti helteestä huolimatta (vai juuriko siksi?) ja mukavaa oli.

Sunnuntaiaamu valkeni lauantain kaltaisena - tai jopa vieläkin upeampana ja helteisempänä. Lähdimme rakkaan aviomieheni kanssa pienelle ajelulle kauniin kesäpäivän kunniaksi. Ja mikäs se avoautolla ajellessa, kun taivas on pilvetön ja maisema taittuu vauhdikkaasti. Aah, se vasta on elämää! Napattiin eväät Mäkkäriltä ja suunnattiin metsälammen rantaan niitä nauttimaan. Tuntui kuin olisi ollut kesälomalla. Ajelun jälkeen pulahdettiin loppuillaksi altaaseen ja nautittiin elämästä.

Kirjoitan tätä blogia junassa kotimatkalla. Ja pakko on mainita, että tekisi mieli "kuristaa" tuo käytävän toisella puolellan istuva nainen. Ei muuten, mutta rouva on soitellut tän matkan aikana varmaan puolet sukulaisistaan / tuttavistaan / kavereistaan /yms. ja kysellyt kuulumisia. PAKKOKO TOI ON TEHDÄ JUNASSA?! En usko, että tässä vaunussa on montaakaan matkustajaa, joita oikeasti kiinnostaa rouvan tämän illan ohjelma, ruoka, lasten haku, kaupassa käynnit tai vastaavat. Voinhan tietty olla täysin väärässä, koska olen tällainen keski-ikäinen kukkahattutäti, joka vetää herneet nenään vähemmästäkin...

Arki alkoi

Maanantaina täytyi palata töihin. Se on aina niin turkasen vaikeeta loman jälkeen, arg. Vaan tänä kesänä tuntui entistäkin vaikeammalta. Itse asiassa tuntui ihan siltä, kuin kesäkin olisi loman kanssa loppunut. Aamulla ei kuudelta ollut kuin +12 astetta! Vitsit, meinasin palella, kun fillaroin assalle! Ilma oli tuulinen ja pilvinen. Hei, haloo, missä oli ne luvatut helteet?! 

Työmaalla oli hiljaista kuin huopatossutehtaalla, kun suurin osa porukasta on lomalla. Toisaalta oli kiva, kun ei ollut sitä normi hälinää, mutta toisaalta tuntui kaksin kerroin epäreilummalta olla yksi niistä harvoista, joiden loma oli jo ohi. 

Junakin oli tyhjää täynnä. Onneksi, sillä VR on ystävällisesti poistanut kuukausipaikkalaisten paikat oikeasti ilmastoiduista vaunuista näin kesämaanantaisin. Että sillee. Oikein "sielu lepää" ajatuksesta istua täpötäydessä vaunussa, kun ulkolämpötila lähentelee hellelukemia...heh, arvanet varmaan, millaisia lukemia vaunun sisälämpötila silloin lähentelee... Mukavaahan siitä on maksaa omaisuus; saa koko rahan edestä lämpöä ja hiilidioksidipitoista ilmaa. Harmi vaan, etten satu olemaan yhteyttävä kasvi, vaikka keski-ikäinen täti jo olenkin...

No, ei maantai ihan pipariksi mennyt, vaikka kotimatkalla vettä tihuttikin ja sateenvarjoni kääntyi tuhatseitsemänsataa kertaa ympäti ennen kuin olin edes yhtä kolmasosaa matkasta toimistolta asemalle kävellyt. Ei. Kotona odotti kahvit ja rakas aviomieheni vei kuopuksen pesäpallotreeneihin, joten itse sain lähteä tallille heti kahvin nauttimisen jälkeen (kyllä, rakas esikoiseni antoi minun armollisesti mennä ratsastamaan - olisko johtunut tuulisesta ja kylmästä kelistä?). 

Tallilla rakas oranssi lohikäärmeemme tuli korvat hörössä höristen minua tarhan portille vastaan, kun huutelin sitä sisälle. Oli se niin suloinen ja söpö! :) Kun vielä Päivi opasti minut oikeaoppisen pintelöinnin saloihin, täytyy sanoa, että ilta oli aikamoisen mukava. Tämä tätihän ei ole sitten 1980-luvun liiemmin pintelöinyt. Eikä tuolloin todellakaan tunnettu käsitteitä pintelipatja tai fleecepinteli. Hyvä, luoja, eihän koko fleecekangasta oltu tuolloin varmaan vielä edes keksitty!

Lohikäärmeen kanssa otimme pienen tahtojen taistelun, kun Liisa syötteli oriaan golffarimäen alla. No meidän ruuna oli sitä mieltä, ettei jatka matkaa niin herkullisesta vihreän heinän paikasta yhtään mihinkään. Siinä sitten aikamme pyörittiin, peruuteltiin, pyörittiin ja taas peruuteltiin. Tällä kertaa etujalat pysyivät maassa, eikä suuri kauhuni ylämäkeen keulimisestä tällä kertaa toteutunut - ihme. No, olin jo melkein antamassa periksi ja suunnittelin laskeutuvani kohta satulasta taluttamaan, kun oranssi hevoseni luopui taistelusta ja lähti kiltisti juuri siihen suuntaan, minne oli tarkoituskin. YES! Että tuntui hyvältä - ensimmäinen oikeasti voittamani taistelu! Vitsit mikä fiilis! Tähän asti olen joko joutunut pyytämään jotain "ajamaan" meidät paikasta eteenpäin tai sitten laskeutumaan satulasta ja taluttamaan muutaman metrin. 

Ratsastus sujui mukavasti, sillä lohikäärmeellä oli ehkä tuulesta johtuen energiaa kuin pienessä kylässä ja se oli mukavan kevyt kädellekin. Ja laukkatreeneistämme huolimatta tädin aivan itse pintelöimät pintelit pysyivät kuin pysyivätkin jalassa todella hienosti. :)

Maanantai kääntyi mukavissa fiiliksissä iltaan ja ensimmäisestä loman jälkeisestä päivästä oli siten selvitty hengissä. :)

Tätikin lähti sitten bloggaamaan :)

Tässä se sitten on, tädin ensimmäinen kirjoitus. Katsotaan, tuleeko tästä yhtään mitään.