Kaksi päivää on kulunut ja olo on edelleen tyhjä. Sattuu, sattuu niin pirusti. Toimin kuin robotti ja saan tehtyä normaalit kotiaskareet ruutininomaisesti. Tarkistan kuopuksen läksyt, haravoin pihan. Kykenen laittamaan ruokaa ja keittämään kahvit. Sitten tulee taas romahdus ja itken niin, että jalat menevät alta. Päätä särkee ja ruoka ei maita. Mutta pakko jaksaa. Pakko jatkaa.
Luopumisen tuskaa on vaikea kuvailla sellaiselle, joka sitä ei ole koskaan kokenut.
Tiedän, että teimme oikean päätöksen. Tiedän, ettei muuta vaihtoehtoa ollut. Rasmu ei vaan kuntoutunut. Ei kuntoutunut, vaikka kaikki ammattilaiset, eläinlääkäri mukaanlukien, olivat sitä mieltä, että niin hennoilla muutoksilla olevan sädeluuontuman pystyisi hoitamaan oireettomaksi ja Rasmulla olisi vielä vaikka kuinka paljon esteratoja edessä. Kärkkäisen Annan sanoma: "ei röntgenkuvilla hypätä" tulee väkisinkin mieleen. Tosin Anna tarkoitti elokuun alussa sillä sitä, että vaikka Rasmulla olikin jo muutokset sädeluussa, ei se tarkoita sitä, etteikö ruuna vielä hyppäisi kunnon ratoja.Pantsu vakuutti valmennuksessa Heidille, että sädeluuontuman kanssa pystyy hyvinkin elämään, valmentautumaan ja kisaamaan. Kuinka vastaavia on hänellä ollut maajoukkuevalmennettavissakin ja hyvin ovat silti pärjänneet. Rasmun röntgenkuvat olivat muuten täysin puhtaat. Niin puhtaat, ettei olisi voinut uskoa kyseessä olevan 17-vuotiaan estehevosen kuvat. Vain vasemman kavion sädeluussa oli alkavaa kanavoitumista. Mutta, röntgenkuvilla ei hypätä...
Rasmun sädeluuontuma löytyi sivulöydöksenä huhtikuussa 2015. Olimme klinikalla muista syistä ja oireita tutkittiin. Taustalta löytyi lopulta myös muutokset sädeluussa. Eläinlääkäri loi meihin uskoa kertomalla hevosista, joilla on kunnon muutokset ja silti hyppäävät 140-ratoja. Lääkehoidolla ja kuntoutuksella selvittiin; kävelyä alkuun, vähitellen ravia ja laukkaa ennen kuin normaaliin treeniin sai palata. Orsikengitystä jatkettiin ja lisäksi otettiin taas pohjallisetkin käyttöön. Meidän loistava kengittäjä (Rautio-Visurin Taisto) oli jo ajat sitten laittanut Rasmulle orsikengän ruunan matalien kantojen vuoksi. Ilman noin loistavaa ja ammattitaitoista kengittäjää Rasmu olis varmaan oireillut jo paljon aikaisemmin. Jälleen tuli todettua sekin, kuinka tärkeätä on pitää hevosella ammattitaitoinen kengittäjä. Meillä sellainen onneksi oli.
Kaikki näyttikin sujuvan suunnitelmien mukaan. Juhanuksena treenattiin sileätä jo ihan normaalisti, heinäkuussa Heidi jo hyppäsikin. Kaikki tuntui melkein normaalilta, vain vasen laukka ei pyörinyt niin kuin ennen. Ja heinäkuun lopulla Rasmu oli toisinaan alku- tai loppuraveissa erilainen, ei epäpuhdas, mutta tuntui selkään jotenkin erilaiselta.
Elokuun ensimmäisenä maanantaina kaikki jälleen muuttui. Heidi oli Pantsun valmennuksessa ja ruuna meni jo alkuraveissa huonoksi. Tällä kertaa kyse ei ollut epäpuhtaudesta, vaan hevonen selkeästi ontui kaarteissa. Ei ollut järkeä jatkaa valmennusta. Ei muuta kuin tulehduskipulääke, yhteys klinikalle ja muutama päivä kävelyä.
Ja sitten käveltiin. Käveltiin pitkään ja hartaasti. Otettiin ekat ravipätkät, seuraavana päivänä toiset ravipätkät. Kolmantena päivänä piti ottaa ensimmäiset laukkannostot, mutta hevonen olikin jo ravissa ep.
Ja taas mentiin klinikalle piikille. Ja taas käveltiin. Vaan ei muuttunut hevonen paremmaksi. Taas klinikkayhteys. Nyt uusi tukehduskipulääkekuuri ja pitkä käyntijakso. Kun yli kolmen viikon kuluttua tästä hevonen muuttui käynnissä huonommaksi, oli aika viheltää peli poikki. Ei, ei enää. Ei kävellä enää.
Vastoin kaikkia ennusteita, asiantuntijoiden kommentteja, ht.netin keskustelupalstojen "ammattitietoutta" ja eläinlääkäreiden arveluita me emme selvinneet. Vaikka kaikki muu oli kuin nuorella hevosella; lihaskunto, nivelet, jänteet - se yksi ainoa huono kohta, kavio, ei kestänytkään.
Oli aika heittää kirves kaivoon ja hanskat tiskiin. Ei enää yhtään kävelyjaksoa lisää. Rasmu alkoi olla jo aikamoinen heliumpallo, kun se olisi halunnut päästä liikkumaan kunnolla. Se hevonen oli luotu hyppäämään ja tekemään töitä - ei viettämään oloneuvoksen elämää. Se selvästi kaipasi kilparatoja.
Oli aika tehdä se kaikkein vaikein päätös: tämä on tässä nyt. Enää ei kiusata hienoa eläintä.
Nyt Rasmu on poissa. Sen ei tarvitse tuntea kipua enää koskaan. Rasmu oli upea persoona. Kun sen luottamuksen oli saavuttanut, ymmärsi miten hellyyttävä, hieno ja ennen kaikkea rehellinen hevonen se oli. Se oli meidän oranssi lohikäärmeemme. Se antoi meille kaikkensa ja luotti meihin. Tuskin toista samanlaista hevosta on olemassakaan. Olen etuoikeutettu, kun sain nauttia sen luottamuksesta.
Lähipäivät tulevat olemaan raskaita. Sanotaan, että muistot kantavat surun yli. Onneksi niitä muistoja on kertynyt paljon.
Nyt olet vapaa ja mukana tuulen,
saat laukata rajalla kivuttomuuden.
Olet se kimallus tähden,
olet pilven lento,
olet kasteisen heinäpellon pisara hento.
Suru on suuri ja lohduton, mut tiedän et sun hyvä nyt olla on.
