Muistan kuinka silloin nuorena tuli tehtyä kaikkea hullua, typerää ja järjetöntä hevosten kanssa. Siitäkin huolimatta, että ratsastustaitoni oli vielä onnettomampi kuin tänä päivänä. Sitä ei vaan osannut ajatella jotain voivan sattua olihan alla maailman ihanin ja luotettavin hoitohevonen. Kesäisin ratsastettiin syöttelemään vihreätä vähän matkan päähän tallilta ilman satulaa pelkällä riimulla, ilman kypärää puukengät jalassa. Maastoon tuli lähdettyä ilman satulaa pukittelevalla hevosella. Ei ollut kännyköitä, joilla olisi voinut soittaa, jos olisi lentänyt tantereeseen ja katkonut luunsa. Kavereiden kanssa tuli laukattua sorakuopan mäkiä ylös ja alas, eikä kertaakaan tullut mieleen, että seinämä olisi saattanut sortua ja oltaisiin kaikki hautauduttu hiekan alle. Hyppytaitoni oli kouluarvosanalla arvioituna enintään 5-, enhän minä millään estetunnilla käynyt, kun ei rahat riittäneet edes koulutunneille, joten missä sitä tämä tyttö olisi hyppään oppinut? Hoitohevoseni omistaja piti minulle toisinaan "estetuntia", sillä kentällä muuten niin potkittava ruuna heräsi aina eloon hypätessä. Ja kovastihan sitä tuli seurattua omistajan valmennuksia ja kisoja, joten jotain kyllä hyppäämisestä ymmärsin, mutta itse en kyllä todellakaan hypätä osannut. Silti maastossa mentiin yli kaatuneiden puunrunkojen ja ojien ja tietyöpuomit olivat oivia esteitä ylitettäviksi. Mitä kovempi vauhti, sen parempi. Siis, haloo!
Kun palasin hevosten pariin aikuisena monien vuosien tauon jälkeen, rohkeuteni oli murentunut vuosien tuoman kokemuksen saatossa. Tyhmänrohkeus oli poissa ja tilalle oli tullut itsesuojeluvaisto ja riskien tiedostaminen. Sen pitäisi olla hyvä asia, mutta juuri tällä hetkellä ei vaan tunnu siltä. Kaipaan tietyllä tapaa sitä avointa suhtautumista kaikkeen kivaan ja heittäytymistä hetkeen ilman takaraivossa kuiskaavaa "aikuista". Tuntuu kuin tuon kaiken kivan kuolemattomuuden tunteen tilalle olisi tullut vain ja ainoastaan tiedostunut pelko omasta kuolevaisuudesta.
Miksi mietin tätä juuri nyt? Siksi, että nykyinen hevoseni on viisivuotias lapsihevonen, jonka kuuluukin olla muuta kuin "pystyyn kuollut" kaiken jo kokenut. Meidän lapsi on fiksu ikäisekseen ja ammattilaiset ovat vakuuttaneet minun pärjäävän sen kanssa. Ja eihän minulle olisi sitä, vieläpä vasta neljävuotiaana, myytykään, ellei tämä olisi totta. Silti näen koko ajan ne kauhukuvat, mitä tuon hevosen kanssa voi sattua. Puolihetskuna heitän palaavani kentältä lonkkamurtuman kanssa, jos poju keksii esittää tarpeeksi rajuja "kevätjuhlaliikkeitä". Mutta heitossa on myös hitunen totta. Totta siitäkin huolimatta, että selvisin hengissä ja putoamatta talven ja kevään "sirkustempuista". Ja olen joka kerta saanut lapsihevoseni vauhdikkaat ja liian innokkaat tilanteet rauhoitettua niin, että ratsastus on voinut jatkua normaalisti. Huomaan silti pelkääväni putoamista ja itseni loukkaamista. Ei itse kentän hiekkaan tömähtäminen pelota,
mutta luiden murtuminen pelottaa. Ei kivun vuoksi, vaan sen kaiken
En halua pelätä. Kukapa haluaisi. Pelko on kuitenkin tunne, joka on aika hankala hallittava. Monen tunteen saa hallintaan faktoilla ja asian järkevällä miettimisellä, analysoinnilla. Pelon kohdalla faktat ja liika analysointi vaan pahentavat tilannetta, ainakin minun kohdallani. Mitä enemmän mietin faktoja, sitä enemmän tulee mieleen asioita, joita VOI sattua. Pitäisi siis kyetä olemaan miettimättä. Ei niin helppo asia ihmiselle, joka on tottunut suunnittelemaan kaiken valmiiksi kartoittaen kaikki mahdollisuudet epäonnistua ensin.
Kaipaan sitä nuoruuteni taitoa heittäytyä tilanteeseen. Miten ihanaa minulla oli hoitohevoseni kanssa, kun en osannut pelätä. Miten tylsää olisikaan ollut, jos olisi aina ensi miettinyt, että mitä voi tapahtua. Kuinka moni ihana kokemus ja kommellus olisikaan jäänyt kokematta!
Pelko on katala seuralainen. Mitä enemmän miettii asioita, sitä enemmän löytää myös pelättävää. Luiden murtamisen lisäksi pelkään pilaavani nuoren hevosenalun. Mitä, jos taitoni eivät ihan oikeasti riitäkään tuon hevosen kanssa. Jos toiminnallani ja puutteellisella ratsastustaidollani saan aikaan jotain sellaista, joka on peruuttamatonta ja jalon eläimen elämä on pilalla? Mitä jos teen oikeasti jotain pahasti väärin?
Kumpa olisin vielä se rohkea sinisilmäinen teinityttö, joka vain rakasti hevosia ja nautti jokaisesta hetkestä niiden kanssa murehtimatta mistään mahdollisesta "katastrofista". Kumpa osaisin vielä heittäytyä, elää hetki kerrallaan suomatta edes ajatusta seuraavaan hetkeen ennen kuin sen hetken aika on.
