Vuosi sitten oli maanantai. Aurinko paistoi aivan niin kuin tänäänkin. Oli kaunis ja kuiva lokakuu. Elettiin viimeisiä aikoja. Rasmun viimeinen päivä oli jo tiedossa ja jäljellä olevien kokonaisten päivien laskemiseen riittivät yhden käden sormet. Sydänalaa puristi ja olo oli raskas. Vietin tallilla niin paljon aikaa kuin vain oli mahdollista. Istuin monesti Rasmun karsinassa vain katsomassa ruunan iltaheinien syömistä. Ihailin sen tapaa lajitella heinät ja syödä ne korsi kerrallaan. Välillä se keskeytti ruokailunsa vain tullakseen tönäisemään minua hellästi kuin kysyen, että miksi sinä siinä vielä olet. Yritin tallentaa sydämeeni jokaisen jäljellä olevan hetken, jokaisen sekunnin, jonka tuon kultaisen oranssin lohikäärmeen kanssa vietin. Tallensin mieleeni sen tunteen, miltä silkkinen syyskarva tuntui. Hengitin syvälle sydämeeni hevoseni tuoksun ja turvan pehmeyden. Tallensin katseen ja pehmeän puhinan, lämpöisen hengityksen ja turvan tönäisyn.
Aika kului ja selvisin surusta, Itku väheni ja naurukin palasi elämääni. Elämä alkoi taas tuntua elämältä, silti ikävä ei vaan suostunut hellittämään.
Nyt minulla on suloinen viisivuotias, jonka kanssa olen saanut kokea niin ylä- kuin alamäkiä näiden ensimmäisten yhteisten reilun kymmenen kuukauden aikana. Ilman Jaskaa en varmaan olisi selvinnyt surusta samassa ajassa. Ilman Jaskaa ikävä olisi taatusti vieläkin suurempi.
Kaipaan tuota oranssia lohikäärmettäni niin suunnattoman paljon edelleen. Pääseekö ikävästä koskaan irti?
