En ole koskaan ollut mikään peilaileva tyyppi. En edes murkkuiässä, jolloin kaikki kaverini kyttäsivät itseään jopa näyteikkunoista. Kai tuo vähäinen peilin kyttäys ja itsensä tuijottamisen puute johtui siitä, etten ollut nuorenakaan mikään kaunotar. No, joka tapauksessa, voisin varmaan poistaa kaikki peilit taloudestamme, eikä siitä aiheutuisi itselleni suurtakaan haittaa.
En myöskään suostu valokuvattavaksi ilman jonkin asteista pakottamista. Itse kyllä tykkään rämpsiä kuvia ja seurauksena on se, että kotoamme löytyy tuhansittain kuvia muista perheenjäsenistä ja kaikesta mahdollisesta, mutta itsestäni ei montaakaan.
Kun ei "koskaan" katso itseään peilistä tai suostu valokuvattavaksi, ei pysy kärryillä myöskään vuosien vierimisen aiheuttamasta todellisuudesta. Ja sitten se todellisuus läiskähtää päin naamaa kuin märkä rätti. Ei mikään mukava tunne - pakko myöntää. Näin minulle kävi, kun sain katsottavakseni esikoiseni ylioppilasjuhlissa otettuja valokuvia. Järkytys oli järisyttävä. Ei voi olla totta?! Olenko se minä? Tuo vanha nainen tuossa kuvassa muun perheen kanssa! Enää en ihmettele yhtään sitä, että tyttäreni eivät pitäneet juhlahamettani yhtään liian tätimäisenä, kun itse epäilin sen olevan sopimaton minulle. Tietenkään se ei ole liian tätimäinen täti-ihmisen päällä! Miten ja milloin minusta on tullut vanha?
Lapsena minua luultiin aina monta vuotta nuoremmaksi kuin oikeasti olin. Ihmekös tuo, olin 119 cm pitkä ja painoin 18 kg, kun aloitin ensimmäisen kouluvuoteni. Kolmannella luokalla ollessani äitini ystävä kysyi minut nähdessään, että "jokos sä ensi syksynä aloitat koulun?". Lukion alkaessa moni luuli minun siirtyneen vasta yläasteelle. Ja papereita minulta kysyttiin Alkossa / ravintolassa vielä päälle kolmekymppisenä. Sitten tapahtui jotain, mutta mitä?
Nyt näytän juuri niin vanhalta kuin syntymävuotteni perusteella voisi olettaakin. Siinä ei pitäisi olla mitään ihmeellistä ja järisyttävää. Silti en osaa katsoa maailman näin vanhojen silmien läpi.
En ole enää vuosiin ajatellut ikääni vuosissa. Ihminen on mielestäni juuri sen ikäinen, millaiseksi itsensä tuntee, eikä sitä ikää ilmoiteta vuosina, se ilmoitetaan tunnetilana; lapsi, nuori, nuori aikuinen, aikuinen, keski-ikäinen, vanhahko, iäkäs, vanha jne. Joku voi tuntea itsensä aikuiseksi 23-vuotiaana, toinen ei koe olevansa sitä koskaan. Toinen on vanha jo 35-vuotiaana, toinen pitää itseään keski-ikäisenä vielä kuusikymppisenä. Vuodet on vain lukuja, joita tarvitaan tilastointiin ja hautakiveen.
Olen tuntenut itseni hyvällä tapaa keski-ikäiseksi ja katsellut ympäröivää maailmaani niiden lasien läpi. Maailma on näyttänyt hyvältä. Sen verran olen kuitenkin jo ymmärtänyt ikääntymistäni ennen tuota traumaattista valokuvakokemustakin, etten enää ole ostanut tai käyttänyt yhtä lyhyitä hameita tai mekkoja kuin vielä muuta vuosi sitten. Mutta tätivaatteet...niitä en ole kyennyt ostamaan, nyt taitaa kuitenkin olla niiden aika...
Tuon traumaattisen valokuvakokemuksen jälkeen olen joutunut rakentamaan maailmankuvani uudelleen. Olen vanha ja maailman kuuluisi näyttää ja tuntua erilaiselta. Me kaikki vanhenemme, eikä vanhenemisessa ole mitään pahaa, en vain osaa rakentaa itselleni uusia "silmälaseja", joiden läpi katsoa maailmaa. Kumpa joku toinen "täti" osaisi kertoa, millaiset niiden lasien kuuluu olla.
