Kauanko täti voi olla ilman hevosta?

Ikävä on vaikea asia kuvailla. Ihmiset kokevat sen niin monella eri tavalla. Ja ikävöivät ihmiset käyttäytyvät eri tavoin; toinen lamaantuu, toinen muuttuu kiukuiseksi ja kolmas on ihan jotain muuta. On väärin väittää, että toisen kokema ikävä olisi vähäisempää kuin toisen. Tai, ettei saisi kokea ikävää, jos sen kohteena on "vain" eläin. Tai, ettei olisi "oikeasti" ikävöinyt, jos yrittää jatkaa eteenpäin.

Minä ikävöin. Ikävöin edelleen niin pirusti. Herään yöllä miettimään, että teinkö sittenkään oikein. Olisiko sittenkin pitänyt mennä vielä kerran klinikalle. Vielä kerran piikityttää, kipulääkityttää ja kävelyttää. Olisiko sittenkin ollut vielä jokin viimeinen oljenkorsi. Kaipaan niin sanoinkuvaamattoman paljon tuota suurta oranssia karvakasaa.

Mutta elämän on jatkuttava. Ja elämä jatkuu.

Pitkään puhuin Rasmusta edelleen preesenssissä, enkä aina heti muistanut, ettei sitä ole enää; aamuisin asemalle tuulessa ja sateessa fillaroidessani mietin, että täytyisikö viestittää tallille, että laittavat paksumman loimen ulos. Sitten havahduin: ei ole enää mitä loimittaa, ei haittaa, vaikka sataa ja tuulee. Tai päivällä, kun luvattiin voimakasta tuulta, ajattelin, että täytyy pyytää, että hakevat Rasmun jo päiväruoille sisälle, ettei ruuna turhaa riehu tarhassaan. Kunnes tajusin, että ei ole ketä hakea sisälle, vaikka kuinka myrskyäis.

Hevosettoman elämä tuntui todella tyhjältä. Yritin  miettiä, mitä olin hevosenomistaja-aikana sanonut tekeväni, jos minulla olisi aikaa. Oli tietenkin ihanaa, että kerrankin oli oikeasti aikaa olla perheen kanssa. Tosin esikoinen on viikot Helsingissä ja kuopuksella on omat treeninsä monta kertaa viikossa. Eikä se rakas aviomieskään kotona ole 24/7, joten ei tuo perheen kanssa vietetty aika nyt niin dramaattisesti lisääntynyt, vaikka en hevosta enää omistanutkaan. Mukavaa oli tietenkin se, ettei tarvinnut rientää tuli takapuolen alla asemalta kotiin ehtiäkseen tallille edes suurinpiirtein järkevään aikaan. Samoin kuin se, ettei haitannut elämää pätkääkään lumettomuus, pimeät tuuliset illat tai järkyttävät kurakelit.

Aikaa todellakin tuntui olevan. En vaan millään keksinyt, millä sen ajan olisin täyttänyt. Selasin läpi kansalaisopiston kurssitarjontaa sillä silmällä, että sieltä löytyisi jotain kiinnostavaa sisältöä uuteen elämääni. Yritin miettiä mahdollista uutta harrastusta. Mutta tuli vain olo, että olen tässä vuosien varrella yrittänyt tehdä muutakin kuin hevostella - olinhan toistakymmentä vuotta käymättä tallilla - saamatta kuitenkaan sitä samaa fiilistä, mitä hevosten kanssa touhuaminen saa aikaan. Yritin ulkoilla, sillä raitis ilma ja liikunta tekevät kuulemma hyvää surulle. No, ulkoilin. Ja ulkoillessa löysin itseni yhdeksän kertaa kymmenestä tallilta. Siellä minä notkuin hevosten ja hevosihmisten seurassa keskustelemassa hevosista.

Minä ihan oikeasti yritin ajatella elämää ilman hevosia. Yritin, mutta en onnistunut. 41 yksi päivää sinnittelin. 41 päivää ja sitten ostin hevosen.

Ei, ei kävellä enää

Olo on tyhjä. Tyhjääkin tyhjempi, turta. Lauantaina tultuani tallilta yritin nuuhkia kädestäni viimeisiä tuoksuja, säästin ja vaalin niitä, mutta en enää kyennyt erottamaan, aikaa oli kulunut jo liikaa. Muutaman tunnin kuluttua pystyin jo pesemään käteni - en enää tuhonnut sillä mitään.

Kaksi päivää on kulunut ja olo on edelleen tyhjä. Sattuu, sattuu niin pirusti. Toimin kuin robotti ja saan tehtyä normaalit kotiaskareet ruutininomaisesti. Tarkistan kuopuksen läksyt, haravoin pihan. Kykenen laittamaan ruokaa ja keittämään kahvit. Sitten tulee taas romahdus ja itken niin, että jalat menevät alta. Päätä särkee ja ruoka ei maita. Mutta pakko jaksaa. Pakko jatkaa.

Luopumisen tuskaa on vaikea kuvailla sellaiselle, joka sitä ei ole koskaan kokenut.

Tiedän, että teimme oikean päätöksen. Tiedän, ettei muuta vaihtoehtoa ollut. Rasmu ei vaan kuntoutunut. Ei kuntoutunut, vaikka kaikki ammattilaiset, eläinlääkäri mukaanlukien, olivat sitä mieltä, että niin hennoilla muutoksilla olevan sädeluuontuman pystyisi hoitamaan oireettomaksi ja Rasmulla olisi vielä vaikka kuinka paljon esteratoja edessä. Kärkkäisen Annan sanoma: "ei röntgenkuvilla hypätä" tulee väkisinkin mieleen. Tosin Anna tarkoitti elokuun alussa sillä sitä, että vaikka Rasmulla olikin jo muutokset sädeluussa, ei se tarkoita sitä, etteikö ruuna vielä hyppäisi kunnon ratoja.Pantsu vakuutti valmennuksessa Heidille, että sädeluuontuman kanssa pystyy hyvinkin elämään, valmentautumaan ja kisaamaan. Kuinka vastaavia on hänellä ollut maajoukkuevalmennettavissakin ja hyvin ovat silti pärjänneet. Rasmun röntgenkuvat olivat muuten täysin puhtaat. Niin puhtaat, ettei olisi voinut uskoa kyseessä olevan 17-vuotiaan estehevosen kuvat. Vain vasemman kavion sädeluussa oli alkavaa kanavoitumista. Mutta, röntgenkuvilla ei hypätä...

Rasmun sädeluuontuma löytyi sivulöydöksenä huhtikuussa 2015. Olimme klinikalla muista syistä ja oireita tutkittiin. Taustalta löytyi lopulta myös muutokset sädeluussa. Eläinlääkäri loi meihin uskoa kertomalla hevosista, joilla on kunnon muutokset ja silti hyppäävät 140-ratoja. Lääkehoidolla ja kuntoutuksella selvittiin; kävelyä alkuun, vähitellen ravia ja laukkaa ennen kuin normaaliin treeniin sai palata. Orsikengitystä jatkettiin ja lisäksi otettiin taas pohjallisetkin käyttöön. Meidän loistava kengittäjä (Rautio-Visurin Taisto) oli jo ajat sitten laittanut Rasmulle orsikengän ruunan matalien kantojen vuoksi. Ilman noin loistavaa ja ammattitaitoista kengittäjää Rasmu olis varmaan oireillut jo paljon aikaisemmin. Jälleen tuli todettua sekin, kuinka tärkeätä on pitää hevosella ammattitaitoinen kengittäjä. Meillä sellainen onneksi oli.

Kaikki näyttikin sujuvan suunnitelmien mukaan. Juhanuksena treenattiin sileätä jo ihan normaalisti, heinäkuussa Heidi jo hyppäsikin. Kaikki tuntui melkein normaalilta, vain vasen laukka ei pyörinyt niin kuin ennen. Ja heinäkuun lopulla Rasmu oli toisinaan alku- tai loppuraveissa erilainen, ei epäpuhdas, mutta tuntui selkään jotenkin erilaiselta.

Elokuun ensimmäisenä maanantaina kaikki jälleen muuttui. Heidi oli Pantsun valmennuksessa ja ruuna meni jo alkuraveissa huonoksi. Tällä kertaa kyse ei ollut epäpuhtaudesta, vaan hevonen selkeästi ontui kaarteissa. Ei ollut järkeä jatkaa valmennusta. Ei muuta kuin tulehduskipulääke, yhteys klinikalle ja muutama päivä kävelyä.

Ja sitten käveltiin. Käveltiin pitkään ja hartaasti. Otettiin ekat ravipätkät,  seuraavana päivänä toiset ravipätkät. Kolmantena päivänä piti ottaa ensimmäiset laukkannostot, mutta hevonen olikin jo ravissa ep.

Ja taas mentiin klinikalle piikille. Ja taas käveltiin. Vaan ei muuttunut hevonen paremmaksi. Taas klinikkayhteys. Nyt uusi tukehduskipulääkekuuri ja pitkä käyntijakso. Kun yli kolmen viikon kuluttua tästä hevonen muuttui käynnissä huonommaksi, oli aika viheltää peli poikki. Ei, ei enää. Ei kävellä enää.

Vastoin kaikkia ennusteita, asiantuntijoiden kommentteja, ht.netin keskustelupalstojen "ammattitietoutta" ja eläinlääkäreiden arveluita me emme selvinneet. Vaikka kaikki muu oli kuin nuorella hevosella; lihaskunto, nivelet, jänteet - se yksi ainoa huono kohta, kavio, ei kestänytkään.

Oli aika heittää kirves kaivoon ja hanskat tiskiin. Ei enää yhtään kävelyjaksoa lisää. Rasmu alkoi olla jo aikamoinen heliumpallo, kun se olisi halunnut päästä liikkumaan kunnolla. Se hevonen oli luotu hyppäämään ja tekemään töitä - ei viettämään oloneuvoksen elämää. Se selvästi kaipasi kilparatoja.

Oli aika tehdä se kaikkein vaikein päätös: tämä on tässä nyt. Enää ei kiusata hienoa eläintä.

Nyt Rasmu on poissa. Sen ei tarvitse tuntea kipua enää koskaan. Rasmu oli upea persoona. Kun sen luottamuksen oli saavuttanut, ymmärsi miten hellyyttävä, hieno ja ennen kaikkea rehellinen hevonen se oli. Se oli meidän oranssi lohikäärmeemme. Se antoi meille kaikkensa ja luotti meihin. Tuskin toista samanlaista hevosta on olemassakaan. Olen etuoikeutettu, kun sain nauttia sen luottamuksesta.

Lähipäivät tulevat olemaan raskaita. Sanotaan, että muistot kantavat surun yli. Onneksi niitä muistoja on kertynyt paljon.

     Nyt olet vapaa ja mukana tuulen,
     saat laukata rajalla kivuttomuuden.
     Olet se kimallus tähden,
     olet pilven lento,
     olet kasteisen heinäpellon pisara hento.

     Suru on suuri ja lohduton, mut tiedän et sun hyvä nyt olla on.

Osaako hevonen ikävöidä?

Eläimellä ei kai ole oikeasti ajantajua. Koiralle on aivan sama, oletko poissa viisi minuuttia vai viisi tuntia. Kumpikin poissaolosi on sille aivan yhtä suuri katastrofi ja jälleennäkeminen roskapussin viennin jälkeen on yhtä valtaisan riemukasta kuin pitkän työpäivän jälkeen.

Entä hevonen sitten? Tajuaako se ajan kulumisen? Hevonen taitaa yhdistää ajan enemmänkin toimintoihin, jotka säännöllisesti seuraavat toisiaan. Hevonen rakastaa rutiineita ja tuttua päivärytmiä.
Mutta osaako hevonen ikävöidä?

Meidän nelijalkainen on hyvin tarkka ympärillään olevista ihmisistä. Se ei luota kehen tahansa ja kuuluu selvästi niihin lajikumppaneihinsa, jotka ovat niin sanottuja "yhden ihmisen hevosia". Edellinen ruunamme oli todella sosiaalinen ihmistenkin keskuudessa. Sille oli oikeastaan ihan sama kuka sen kanssa touhusi. Tottakai se meidät tunnisti (ja selvästi tunnistaa edelleen), mutta "kaikki käy, paitsi liian pienet kengät", päti kyllä täysin Daniin. Vaikka olisimme olleet viikon reissussa ja Dania liikuttaneet sinä aikana monen monta eri ihmistä, ei paluumme aiheuttanut minkäänlaista mielenosoitusta tai loukkaantumisen näyttämistä. Dani oli aina tyytyväinen.

Rasmu on aivan toisenlainen. Sen lauma on pieni; siihen kuuluvat vain Heidi ja minä. Meni aikoinaan monta kuukautta ennen kuin ruuna alkoi luottaa meihin. Ja on ollut upeaa katsoa, miten luottamus Heidin ja Rasmun välillä on vain kasvanut koko yhteisen taipaleen ajan. Voin nähdä selvästi, miten tuo ihana suuri jalo eläin luottaa täysin 100 %:sti Heidiin. Ja kun olemme olleet reissussa, ja ruunaa on liikuttanut vieras ihminen, on paluumme jälkeen ollut muutama päivä, jolloin Rasmu on selvästi osoittanut loukkaantumisensa "heitteillejätöstä". Välillä on tehnyt mieli nauraa tilanteelle, niin suunnattoman loukkaantunut tuo pieni suuri herra on ollut.

Nyt kun Heidi opiskeluidensa vuoksi ei pääse joka päivä tallille, olen huomannut, miten hevosen käyttäytyminen muuttuu viikon aikana. Viime viikolla ruuna oli torstaina (=Heidi ollut poissa kolmatta päivää) kiukuinen ja tuittu. Käyttäytyi karsinassa niin, että jouduin ihan oikeasti komentamaan sitä. Mikään ei ollut hyvin ja hampaita sai väistellä kuin alkuaikoina konsanaan. Ajattelin käyttäymisen johtuvan kipeästä jalasta, kunnes perjantaina tulin toisiin ajatuksiin. Mitä, jos hevosella vain olikin ikävä Heidiä?

Ehkä olen vain kukkahattupäinen täti, jolla on tätimäinen tarve inhimillistää hevonen, mutta ikävä-teoriani sai alkunsa siitä, miten hevonen käyttäytyi perjantaina, kun Heidi tuli tallille. Poissa oli edellisen päivän tuittuilut ja kiukkuilut. Rasmu oli kuin suuri nallekarhu ja kiehnäsi Heidin luona, odotti rapsutuksia ja paijaamista, työnsi vähän väliä päätään Heidin kainaloon. Ei tuittuillut lainkaan karsinassa tai muutenkaan ollut kiukkuinen - päin vastoin, ruuna vaikutti tyytyväiseltä ja levolliselta, voisin tätimäiseen tapaani sanoa, että jopa onnelliselta. Ja samalla tavalla hevonen käyttäytyi lauantaina, sunnuntaina ja vielä eilen maanantaina, kun me molemmat olimme paikalla - eli koko lauma oli koossa.

Kuva Nea Id

"Puff on lohikäärme niin iloinen. Nyt vaalenneet ja haalenneet on vanhat suomut sen..."

Lainaa vain

"Sä maailmaani katsot kummallista niin. Ihmeitäsi etsien sä törmäät valheisiin.  Ja kaikki nuo valheet on juoni aikuisten. Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetkisen. 

Lainaa vain, lainaa vain Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain. 

Harhaan sua mä ohjaan, teet itse valinnat. En tahdo tietäs kaventaa, kun nään sun kasvavan. Sulta opin paljon ja riittää kun muistan sen. Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain. 

Lainaa vain, lainaa vain Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.  

Toiveesi kannat maailmaan, ne murtuu kun törmäät ihmisiin. Nuo muistoissaan kulkee ja tekee ahtaaksi maan. Ei lapsuuttaan voi elää uudestaan  

Mä muistan, kun synnyit, tulit ja huusit niin. Huudat vielä uudestaan öihin pimeisiin. Mä toivon, että pärjäät yli yön huomiseen. Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain. 

Lainaa vain, lainaa vainOi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain."

- Maarit -




Kaksi ensimmäistä viikkoa lähes takana. Miksi kukaan ei kertonut minulle, kuinka koville ottaa esikoisen lentäminen pois pesästä?! Tuntuu kuin osa minusta olisi jossakin, poissa, kaukana, riistetty.

Lapset ovat vain lainassa meillä. Me emme omista heitä. Heidän kuuluukin kasvaa isoiksi, tulla täysi-ikäisiksi ja lentää pesästä kokeilemaan omia siipiään. Meidän vanhempien tehtävä on yrittää antaa heille ne eväät, mitä maailmaan lähtiessä tarvitaan, eli mahdollisimman hyvä lapsuus. Antaa koti, minne palata, jos maailman kohtelee kaltoin. Pakata mukaan kasapäin rakkautta ja luottamus siihen, että elämä opettaa - onhan se opettanut meitäkin.

Ymmärsin ihan oikeasti ensimmäisen kerran omaa äitiäni vasta silloin, kun tulin itse äidiksi. Tämä ymmärrys ja arvostus on kasvanut vuosien saatossa sitä mukaa, kun omat lapseni ovat kasvaneet. Ymmärrän nyt paljon paremmin äidin huolen ja murheet - ne silloin niin hölmöiltä tuntuneet asiat, joihin hän puuttui.

Ensimmäinen päivä ilman esikoista oli vaikein. Tai eihän se tytär mihinkään ollut kadonnut, siellä se oli, 100 kilometrin päässä. Mutta silti tuntui, että pienokaiseni oli liian kaukana, liian yksin liian suuressa maailmassa. Typerää, toteaa nyt joku tässä vaiheessa. Kyllä, typerää, mutta niin todellinen tunne. Napanuora kyllä venyy, mutta ei katkea. Ja kun seuraan omaa äitiäni, en ole varma, katkeaako se napanuora koskaan kokonaan.

Koen itseni etuoikeutetuksi, kun saan olla kahden uskomattoman upean ja hienon tyttären äiti. Olen heistä äärettömän ylpeä ja onnellinen. Vuodet vain juoksevat liian lujaa. Haluan niin muistaa jokaisen hetken syntymästä ensi askeleisiin, päiväkodista eskariin, ekasta luokasta peruskoulun päättäjäisiin ja lukion alusta lakkiaisiin.

Minäkö se oon?

En ole koskaan ollut mikään peilaileva tyyppi. En edes murkkuiässä, jolloin kaikki kaverini kyttäsivät itseään jopa näyteikkunoista. Kai tuo vähäinen peilin kyttäys ja itsensä tuijottamisen puute johtui siitä, etten ollut nuorenakaan mikään kaunotar. No, joka tapauksessa, voisin varmaan poistaa kaikki peilit taloudestamme, eikä siitä aiheutuisi itselleni suurtakaan haittaa.

En myöskään suostu valokuvattavaksi ilman jonkin asteista pakottamista. Itse kyllä tykkään rämpsiä kuvia ja seurauksena on se, että kotoamme löytyy tuhansittain kuvia muista perheenjäsenistä ja kaikesta mahdollisesta, mutta itsestäni ei montaakaan.

Kun ei "koskaan" katso itseään peilistä tai suostu valokuvattavaksi, ei pysy kärryillä myöskään vuosien vierimisen aiheuttamasta todellisuudesta. Ja sitten se todellisuus läiskähtää päin naamaa kuin märkä rätti. Ei mikään mukava tunne - pakko myöntää. Näin minulle kävi, kun sain katsottavakseni esikoiseni ylioppilasjuhlissa otettuja valokuvia. Järkytys oli järisyttävä. Ei voi olla totta?! Olenko se minä? Tuo vanha nainen tuossa kuvassa muun perheen kanssa! Enää en ihmettele yhtään sitä, että tyttäreni eivät pitäneet juhlahamettani yhtään liian tätimäisenä, kun itse epäilin sen olevan sopimaton minulle. Tietenkään se ei ole liian tätimäinen täti-ihmisen päällä! Miten ja milloin minusta on tullut vanha?

Lapsena minua luultiin aina monta vuotta nuoremmaksi kuin oikeasti olin. Ihmekös tuo, olin 119 cm pitkä ja painoin 18 kg, kun aloitin ensimmäisen kouluvuoteni. Kolmannella luokalla ollessani äitini ystävä kysyi minut nähdessään, että "jokos sä ensi syksynä aloitat koulun?". Lukion alkaessa moni luuli minun siirtyneen vasta yläasteelle. Ja papereita minulta kysyttiin Alkossa / ravintolassa vielä päälle kolmekymppisenä. Sitten tapahtui jotain, mutta mitä?

Nyt näytän juuri niin vanhalta kuin syntymävuotteni perusteella voisi olettaakin. Siinä ei pitäisi olla mitään ihmeellistä ja järisyttävää. Silti en osaa katsoa maailman näin vanhojen silmien läpi.

En ole enää vuosiin ajatellut ikääni vuosissa. Ihminen on mielestäni juuri sen ikäinen, millaiseksi itsensä tuntee, eikä sitä ikää ilmoiteta vuosina, se ilmoitetaan tunnetilana; lapsi, nuori, nuori aikuinen, aikuinen, keski-ikäinen, vanhahko, iäkäs, vanha jne. Joku voi tuntea itsensä aikuiseksi 23-vuotiaana, toinen ei koe olevansa sitä koskaan. Toinen on vanha jo 35-vuotiaana, toinen pitää itseään keski-ikäisenä vielä kuusikymppisenä. Vuodet on vain lukuja, joita tarvitaan tilastointiin ja hautakiveen.

Olen tuntenut itseni hyvällä tapaa keski-ikäiseksi ja katsellut ympäröivää maailmaani niiden lasien läpi. Maailma on näyttänyt hyvältä. Sen verran olen kuitenkin jo ymmärtänyt ikääntymistäni ennen tuota traumaattista valokuvakokemustakin, etten enää ole ostanut tai käyttänyt yhtä lyhyitä hameita tai mekkoja kuin vielä muuta vuosi sitten. Mutta tätivaatteet...niitä en ole kyennyt ostamaan, nyt taitaa kuitenkin olla niiden aika...

Tuon traumaattisen valokuvakokemuksen jälkeen olen joutunut rakentamaan maailmankuvani uudelleen. Olen vanha ja maailman kuuluisi näyttää ja tuntua erilaiselta. Me kaikki vanhenemme, eikä vanhenemisessa ole mitään pahaa, en vain osaa rakentaa itselleni uusia "silmälaseja", joiden läpi katsoa maailmaa. Kumpa joku toinen "täti" osaisi kertoa, millaiset niiden lasien kuuluu olla.