Poikaset lensivät pesästä

 Sinne se lähti, viimeinenkin poikanen, pois pesästä, kokeilemaan, miten omat siivet kantavat. Niinhän se kuuluukin mennä. Pesä tyhjenee ja jäädään taas kahdestaan tuon oman kullan kanssa. Iso talo täynnä huoneita, joissa ei asu kukaan. Muistoja tulvillaan jokainen nurkka. Ympyrä sulkeutuu ja ollaan taas ihan kahdestaan, ihan niin kuin silloin 25 vuotta sitten. Paitsi, että ollaan se 25 vuotta vanhempia. Miten nää vuodet ovat kuluneet niin nopeasti?

 Oma vanheneminen on jotenkin niin itsestään selvää, mutta nyt sitä  havahtuu siihen, että ne lapsetkin ovat vanhenneet. Esikoinen lähti kuusi vuotta sitten ja nyt on tuon kuopuksen vuoro jättää lapsuuden koti.

Niin ne lapset vain kasvavat ja itsenäistyvät, vaikka tuntuu, että vasta eilen lauloit heille iltalaulut, veit päiväkotiin ja saatoit koulutielle. 

Kun esikoinen kuusi vuotta sitten sai valkolakin ja lähti kesän jälkeen opiskelemaan, oli ainoa lohtu suureen ikävääni ja eroahdistukseeni se, että kuopus oli vielä koululainen ja kotona. Olin niin onnellinen siitä, että saisin pitää pienen prinsessani vielä vuosia lähelläni kotona, sillä hänhän siirtyi vasta yläkoulun puolelle. Yht’äkkiä huomaat, että hän onkin jo aloittamassa lukion ja nyt. Nyt tuo pieni prinsessa sai oman valkolakkinsa ja muuttaa opiskelupaikkakunnalleen. 

Olen suunnattoman onnellinen ja kiitollinen siitä, että saan olla kahden näin upean tyttären äiti. En vaihtaisi päivääkään pois! Tiedän itkeväni vielä monen monta kertaa ikävääni ja murehtivani heidän vastoinkäymisiään, joita elämä heidän eteensä tulevaisuudessa työntää. Tulen valvomaan öitä miettiessäni onko heillä kaikki hyvin. Silti vain toinen äiti voi ymmärtää, kun sanon, etten ikinä vaihtaisi elämääni kenenkään toisen kanssa, enkä luopuisi äitiydestäni mistään hinnasta. 

Istahdan kuopuksen sängylle ja katson tuttua huonetta. Osa tavaroista lähti mukaan opiskelijasoluun, osa on edelleen tutuilla paikoillaan. 

Ikävä on suuri, mutta samalla tunnen suurta iloa ja ylpeyttä siitä, että olen onnistunut kasvattamaan kaksi ihanaa ja fiksua tytärtä.

Kyllä otti koville

Kolme kuukautta liikuntakieltoa! Kuin märkä rätti suoraan naamalle. Voin kertoa, että ei tuntunut mukavalta. Mutta siitäkin selvittiin. Usein sanotaan, että alku on vaikeaa, mutta sen jälkeen helpottaa ja kaikkeen tottuu. Joo, niin luulis. Minun kohdallani tosin kävi juuri toisin päin, olo vain paheni ja tuntui päivä päivältä raskaammalta olla tekemättä mitään. 

Vaan mistä moinen liikuntakielto?

Marras- joulukuussa vasen polvi alkoi oireilla juostessa. Pystyin juoksemaan ihan normaalisti, sillä jalka ei pettänyt alta tms., ainoastaan joka ikinen askel sattui. Pidin pari ylimääräistä lepopäivää juoksun suhteen, mutta ei auttanut. Kun kipu ilmaantui myös kävellessä, hakeuduin työterveyteen. Lekuri määräsi kahden viikon täydellisen liikuntakiellon, tulehduskipulääkekuurin ja kylmäyksen rasitusmurtumaepäilynä. Kaksi viikkoa olin neljän seinän sisällä vaihdellen jääpussia. Liikunnan aloitin kävelylenkeillä ja ekat juoksut otin vasta tammikuussa, olin siis käytännössä yli kuukauden juoksematta. Eka juoksulenkki tuntui taivaalliselta; jalassa uudet Icebugin juoksukengät ja alla mukava joustava luminen rantatie. Eikä mihinkään sattunut.

Satulaan olin palannut oikeastaan heti tuon kahden viikon täydellisen liikuntakiellon jälkeen heti jo joulukuun lopussa. Tosin paljon muuta ei voinut tehdä kuin kävellä, sillä polvi ei tuntunut tykkäävän keventämisestä. En tiedä johtuiko siitä, että koulusatulan toppaus osui mukavasti kipukohtaan. Onneksi oikea talvi saapui tammikuussa ja oli hanget, joissa kahlata Aidan kanssa. Ei siis haitannut, että ratsastus rajoittui kävelyyn. Ainakin sai olla satulassa!

Vaan ei olleet kevennys ja kevyt istunta ainoat, jotka edelleen sattuivat. Toinen juoksulenkki meinaan toi polvikivun takaisin. Ja nyt palasi kuvaan myös lepokipu. Sen lisäksi jopa kävellessä sattui joka askeleella ja yöllä heräilin polven jomotukseen. Oli siis pakko viheltää peli poikki ja mennä ortopedille. Kliininen tutkimus ei tuonut vastausta, sillä kaikki tuntui olevan ok, joten tehtiin MRI. 8.2. ortopedi sitten soitti kuvantamisen tuloksen. Kaikki itse polvinivelessä oli priimaa; niin kierukat kuin nivel- ja rustopinnat. Myös ympäröivät ristisiteet olivat ok. Ei merkkiäkään vaikka nivelrikosta tai muusta ikään ja liikuntataustaani sopivasta alkavasta kulumasta. Noup, polveni näytti olevan kuin nuorella tytöllä konsanaan. Mikä sitten aiheutti tuon raivostuttavan kivun? Syyllinen löytyi sylttytehtaalta - tai no, ei ihan sieltä, vaan sääriluusta, jonka yläosassa komeili 7 mm murtumalinja. Jep, minulla oli siis rasitusmurtuma jalassa! Kylmän rauhallisesti lekuri määräsi kolmen kuukauden liikuntakiellon. Ja mikä pahinta, liikuntakielto kattoi myös ratsastuksen.

PAM! Kuin olisi halolla päähän lyöty! Ei auttanut kiivas keskustelu lääketieteen ammattilaisen kanssa. Nöyrryttävä oli siihen, että liikunta - ja siis myös ratsastus - olivat nyt tauolla seuraavat kolme kuukautta.

Hemmetti, että tuntui pahalta! Tiedän, että on ihmisiä. jotka oikeasti ovat kipeitä ja kykenemättömiä liikkumaan sitäkään vähää, mitä itse sain kuitenkin tässä sisällä kotosalla liikkua. Ja tiedän, että on ihmisiä, jotka on määrätty liikuntakieltoon ison operaation jälkeen ja heillä on riesanaan vielä kivutkin. Mutta jokaisen kokemus on jokaisen oma kokemus. Toiselle tikku sormessa on maailman loppu, toinen nauttii joka hetkestä, vaikka istuu pyörätuolissa. Meitä ei vaan voi verrata! Ei, vaikka minäkin sain osakseni kommentteja, että miten oikein kehtaan valittaa pikku vaivastani. Teki mieli vastata, että miksi en valittaisi, kun olen siinä niin pahuksen hyvä! 

Hieman tätä kolmen kuukauden "vankilaa" helpotti se, että olisin joka tapauksessa ollut lähes neljä viikkoa "neljän seinän sisällä" kuopuksen ylioppilaskirjoitusten vuoksi. Tosin tuon omaehtoisen karanteenin aikana olisin voinut käydä aamuisin lenkillä ja iltapäivisin kävelemässä, vaikka tallille, kauppaan tai muuallekaan ihmisten ilmoille en olisi voinut mennä.

Vaan nyt liikuntakielto on vihdoin lusittu ja voin palata tallille muutenkin kuin vain katsomaan sivusta muiden ratsastusta. Oikeaan ratsastukseen palaaminen vie vielä aikaa, mutta satulaan sentään voin nousta. Joten arvatkaa mitä aion tehdä perjantaina! ;)

Kaikkea ei voi saada, mut jotain kuitenkin

 

Aulangon ratsastuskoulu

Tässä eräänä päivänä kävellessäni aurinkoisessa pakkassäässä katselin Aulangon hankia ja tunsin suurta kateutta ja kaipuuta. Enkä tarkoita nyt yleisesti Aulangolla aluetta, joka sekin on kyllä hyvin kaunis, vaan nimen omaan tallia, joka näytti niin kotoisalta, lämpöiseltä ja kutsuvalta valkoisten kimaltavien hankien keskellä. Aulanko oli kuin toinen koti minulle melkein 20 vuotta. Rantatie, puistometsä, tarhat, kenttä, maneesi, valkoinen talo, ne kaikki ovat edelleen niin tuttuja ja kuitenkin nyt jotenkin vieraita. Vai tunnenko vain itseni niissä vieraaksi? Katkerana (?) ajattelin mielessäni, miksi talli ei voi enää olla vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä kotoa. Miksi tallimatka ei enää voi olla niin lyhyt, ettei tallilla pistäytyminen vaatisi mitään suunnitelmaa tai järjestelyä edes nyt talvella. Kunpa voisin siirtää nykyisen ”tallini” Aulangolle. 

Aika kultaa muistot, tai sitten sitä vaan on niin paljon turvallisempaa muistella menneitä, sillä on jo elänyt ne hetket ja tietää miten ne etenivät. Jopa ne katkerat, surulliset, vaikeat ja pelottavat hetketkin ovat tuolla muistoissa jotenkin helpompia käydä läpi uudelleen, sillä tietää, että on niistä kaikista joskus selvinnyt. Tässä ja nyt on paljon vaikeampaa. Menneisyyteen on niin helppo lisätä ne kultaiset kehykset ja olla ajattelematta sen tarkemmin.

Aulanko on lähellä, se on fakta. Siellä oli - ja on varmaan edelleenkin -  aivan uskomattoman upea ilmapiiri ja yhteishenki. Aivan ihana henkilökunta ja joka kerta myös mukavat harkkarit. Ja tallikaverit! Oh yes! Mikä porukka! Vaikka osa hevosen omistajista luonnollisesti vuosien saatossa vaihtui, niin aina nuo uudet ihmiset osoittautuivat ihaniksi tyypeiksi. Ehkä hevoset yhdistävät ja tekevät meistä niin saman kaltaisia, että väkisinkin kaikki vaan ovat parasta A-ryhmää?

Aulangon porukkaan en taida enää kuulua, vaikka kuinka yrittäisin roikkua mukana. Eihän minulla ole siellä ollut omaa hevosta enää 1,5 vuoteen ja Santunkin lähdöstä tulee muutaman kuukauden kuluttua jo vuosi. Leenan Tuurella en ehtinyt edes aloittaa ennen kuin Leena siitä luopui. 

Kaikkea ei voi saada, mutta jotain kuitenkin. En saanut "omaa" tallia Aulangolle, mutta sain uuden talliyhteisön naapuri kunnasta. 15.5.2020 nousin ensimmäisen kerran 13-vuotiaan fwb-tamman selkään. Kesällä kävin tallilla ahkeraan; muuten vaan jelppaamassa tamman varsinaista ratsastajaa vaikka puomitehtäviä rakentamalla tai auttamassa häntä hoitamalla ja liikuttamalla hevosta silloin, kun hän ei itse päässyt. 7.8.2020 minusta tuli tamman vakioliikuttaja ja samalla ihan kuin "virallisesti" osa talliporukkaa. Ensi kerrasta alkaen minut otettiin tallin porukkaan mukaan. Ensi kerrasta alkaen koin, että olin tervetullut tallille siitäkin huolimatta, että kyseessä ei ole ratsastuskoulu, jossa ollaan totuttu vaihtuvaan asiakaskuntaan, vaan 11 hevosen rauhallinen yksityistalli. Ja mikä porukka! Aivan ihania ihmisiä! Ilmapiiri on avoin, ystävällinen, rehellinen ja kaikki ovat valmiita auttamaan toisiaan. Kukaan ei aseta itseään korkeammalle kuin muut, kukaan ei arvostele toista selän takana. Jokainen saa harrastaa tavallaan ja kaikkien yhteinen tavoite on hevosen hyvä. Tallille on aina niin kiva mennä. 

Aulankovuosina rakastin rauhallisia sunnuntai-iltoja. Arki-illat kun olivat aina kamalaa kaaosta ja hälinää. Vaikka alatalliin ei tuntiratsastajilla ollutkaan mitään asiaa, niin yleinen hälinä ja meteli kantautui sinne kuitenkin. Kaikki tuntui aina niin kiireiseltä ja sai vain haaveilla hiljaisuudesta. Mutta sunnuntai-illat! Sunnuntai-iltaisin oli ihana touhuta vanhassa tallissa, kun siellä ei ollut useinkaan ketään muuta samaan aikaan. Sama täydellinen hiljaisuus ja rauha vallitsi aina kesällä tuntihevosten loman aikaan. Nyt saan nauttia tuosta rauhasta oikeastaan jokaisella tallikerralla! Olen perjantaisin yleensä ensimmäinen, joka saapuu iltapäivällä tallille liikuttamaan hevostaan. Osa taitaa antaa perjantain vapaaksi tai on käynyt jo päivällä ratsastamassa, sillä en keksi muuta syytä siihen, että saan usein olla ihan kaksistaan tamman kanssa koko tallireissuni. Aulankovuosien jälkeen tuo kaikki tuntuu suorastaan täydellisyydeltä! Ja osaan todellakin arvostaa sitä.

Rauhallisuuden ja hiljausuuden lisäksi huomasin heti toisen itselleni hyvin tärkeän asian jo ensimmäisellä tallikäynnilläni. Nimittäin siisteyden. Nykyinen kotitallini on aina niin siisti, että sisään tullessa tekee melkein mieli ottaa ulkokengät jalasta. Lattiat on lakaistu, eikä niillä ole roskia, turvetta, heinää tai muutakaan sotkua. Lavuaari on puhdas ja saippuat, sienet, pesuaineet paikoillaan korissa. Vesiletku kerittynä telineessä.  Varusteet on niille kuuluvilla paikoillaan. Ei loju harjoja, riimuja tai lomia lattioilla. Varustehuoneessa kaikki on tip top. Loimien kuivaushuoneessa telineissä roikkuu vain se yksi märkä loimi, kuivat loimet on siististi taiteltuina hyllyillä. Suojat ovat kuivumiskoreissaan, pyyhkeet naruilla. Ei ole lattialla epämääräisiä kasoja suojia, pinteleitä, pyykeitä, harjoja, hanskoja tms. Ei. Koko talli on yhtä siisti kuin kenen tahansa koti. Jokainen huolehtii omalta osaltaan siisteyden säilymisestä. Kukaan ei ajattele, että se "joku muu" kyllä lakaiseen, siivoaa ja korjaa tavarat niille kuuluville paikoilleen. 

Kun syksy ja sateet saapuivat, aloin kaivata maneesia. Varsinkin niinä sateisina ja pimenevinä iltoina, kun kenttä alkoi näyttää enemmän lammikolta kuin ratsastuskentältä ja ainoa vaihtoehto oli lähteä maastoon tai tallin ympäristön teille pimeään, yksin. Tuolloin sitä väistämättä tuli ajatelleeksi entisiä aikoja ja Aulangon maneesia. Pieni kateus ja katkeruus hiipi takaraivoon, kunnes muisti, millaista se todellisuudessa maneesikaudella arkisin oli. Ei se aina nimittäin juhlaa ollut! Toivomus maneesiin saapumiselle oli se, että sinne menisi samaan aikaan kuin tuntilaiset, joten tallille meno oli osattava ajoittaa "oikein". Useampana iltana maneesissa oli samaan aikaan vikeltäjillä treenit, joten silloin 1/3 maneesista oli heille varattuna ja jos tunnilla oli vaikka se maksimi seitsemän ratsukkoa, ei sinne oikein yksäriratsastajana sekaan mahtunut muuta kuin kävelemään ja vähän ravailemaan. Aina tietty oli mahdollisuus mennä maneesiin tuntien jälkeen, mutta jos viimeinen tunti päättyy klo 21, niin... Viikonloppuisin oli sentään paremmin. Paitsi niinä viikonloppuina, kun oli valmennuksia. Silloin maneesi oli käytännössä lauantaisin varattuna aamusta iltaan ja sunnuntaisinkin puolet päivästä. Niin, että loppujen lopuksi, oliko se tilanteeni ennen merkittävästi paremmin kuin nyt ilman maneesia?

Kaikkea ei voi saada, mutta jotain kuitenkin. Omaa hevosta on kova ikävä, mutta Jaska on nyt Heidin mukana - ja sillä siisti. Olen onnellinen siitä, että tuolloin toukokuussa 2020 nousin tallin "prinsessan" selkään ja saan nyt kuulua sen teamiin, olla osa arvon tamman palveluskuntaa. Lokakuusta alkaen meitä on  palveluskuntaan kuulunut kolme hevoselämää rakastavaa aikuista naista. Meillä jokaisella on ollut omia hevosia, joten aikuisesta iästämme huolimatta meistä jokainen tietää mitä tekee. Susanna, joka tammaa on ratsastanut jo vuosia, kantaa päävastuun ja on se "varsinainen" tamman ratsastaja. Mervi maastoilee lauantaisin ja minun iki oma päivänäni on perjantai. Eihän yksi päivä onnea tuo ja vastaa sitä, mihin hevosen omistajana olen tottunut, mutta koska kaikkea ei voi saada, on oltava kiitollinen ja onnellinen siitä, mitä saa. Ja kun kevät joskus fillarikeleineen saapuu, niin ehkä sitten saanen toisenkin "palveluspäivän"? Haaveissa on hyvä elää :).