Minulla on kriisi, ikäkriisi. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Totta. En ole ikinä pitänyt mitään meteliä iästä. Minulle on ollut aivan sama olenko 18, 25, 30 tai vaikka 48. Mutta se, että täyttää 50, se ei olekaan enää ihan sama. Ystävilläni ja tuttavillani vuosien varrella on lähes kaikilla ollut jossain elämän vaiheessa ihan kamala ikäkriisi. On ollut kolmenkympin kriisiä, kamalaa täyttää "jo" 25 tai 40 on ollut suorastaan kuolemantuomio. Ja meikäläinen. Meikäläinen on viitannut kintaalla iälle todeten sen olevan vain nippu numeroita. En ole osannut ottaa vakavissani ympärilläni olevien ihmisten ikäahdistusta. Mutta nyt ymmärrän miltä heistä tuntui / tuntuu. Vanhana oleminen on kamalaa!
Tämä hirveä tunne alkoi joskus keväällä tajutessani, että täytän tänä syksynä 50. VIISIKYMMENTÄ! Hyvä, luoja, sehän on PUOLI Suomea! Mitä lähemmäksi tuo kohtalonpäivä on tullut, sitä kamalampi on olo.
On sellainen tunne, että 50 täytettyä elämä loppuu, mitään kivaa ei voi enää tapahtua. Kaikki kiva on jo eletty ja nyt vaan odotetaan, koska kuolo tulee ja korjaa. Vähän niin kuin olo, että se oli sitten tässä. Piste.
Tyttäreni ovat minulle vihaisia siitä, että koen näin. Ei viiskymppinen ole muka vanha. Ja pah! Tuota ei usko kukaan! Johan sen kertoo peili, että elämä on jo eletty. Ryppyjä siellä, sellua tuolla ja roikkoa täällä. En minä peilikuvalleni kapinoi, en. Elämän kuuluukin näkyä peilistä. Jokainen eletty vuosi nauruineen ja itkuineen kuuluu näkyä. Kaikista naurettavinta olisi se, että menisin kiristyttämään ryppyjä ja roikkuvaa nahkaa kuvitellen, että en täytäkään nyt viittäkymmentä. Yksikään plastikkakirurgi ei saa leikattua / korjattua syntymäaikaani, vaikka tekisi minulle kokonaan uuden naaman ja kropan.
Ei tässä kriisissä / masennuksessa ole kyse siitä, että näyttää kamalalta. Ei, sillä en ole koskaan näyttänyt hyvältä sanan varsinaisessa merkityksessä. Tässä on kyse siitä, että tunnen eläneeni jo kaiken elämään kuuluvan ilon, eikä yhtään iloa voi tästä syystä olla jäljellä elämättä. Ja se on kuule pirun pitkä aika odottaa seuraavat 50 vuotta kuolemaa ilman mitään kivaa. Minä kun olen luvannut elää satavuotiaaksi.
Nuoremmille on vaikea selittää, mitä tällä tarkoitan. Jos ei ole koskaan ollut näin lähellä 50 vuotta, ei voi tietää, mitä tunnen. Mitä kivaa voi olla / tapahtua enää sen jälkeen, kun on 50? Nuoruus on takana ja keski-ikä niin jumalattoman pitkällä. Työuraa enemmän takana kuin edessä. Ja turkasen lähellä se aika, jolloin alkaa laskea vuosia tulevan eläkeiän alkamiseen. Työpaikkaa ei voi vaihtaa, kun kukaan ei enää palkkaisi. Ihan sama millaisen CV:n heität hakemukseen, syntymäaika kertoo karusti, että parasta ennen päiväys on ohitettu jo vuosia sitten. Kaikki "julkiset" iloiset asiat on suunnattu nuorille tai ainakin nuoremmille. Et voi osallistua niihin aiheuttamatta ihmetystä. On aika väistyä syrjään ja jättää kutsuja / tilaisuuksia väliin. Antaa nuorten nauttia häiritsemättä.
Mitään isoja suunnitelmia pitkälle tulevaisuuteen ei voi enää samalla tavalla tehdä kuin ennen, ethän tiedä oletko niitä koskaan toteuttamassa. Sit kun on oikeastaan kielletty yhdistelmä. Ei ole enää mitään sit kun-aikaa.
Tyttärieni mielestä minulla on nyt asenneongelma. Ehkä. Toisaalta he eivät ole eläneet vielä edes puolia minun eliniästäni, joten kokemuspohja on aika heikko. Ja on vaikea muuttaa asennetta, kun ei ole pienintäkään uskoa siihen, että edessä olevat vuodet voisivat olla edes hitusenkaan yhtä onnellisia kuin jo eletyt. En vain osaa kuvitella yhtään kivaa asiaa, mikä minua voisi enää odottaa kulman takana.
Eteenpäin, sanoi mummo lumessa. Näillä on mentävä. Työkaverini lohdutti, että tää tunne helpottaa sitten, kun se kohtalon päivä on ohitettu. Toivon todella, että hän on oikeassa.
