Mikään ei ole niin kuin ennen

Santtu ja Jaska 2018

Kohta on kulunut neljä kuukautta siitä, kun Jaska ja Heidi lähtivät Norjaan. Kerran olen tänä aikana päässyt käymään heidän luonaan ja saanut helpottaa ikävääni. Voinut todeta, että heillä on molemmilla kaikki hyvin tuolla Euroopan länsilaidalla. Syksy on ehtinyt melkein vaihtua talveksi ja vuorokauden valoisa aika on vähentynyt minimiin. Elämä rullaa omalla painollaan eteenpäin ja  minä siinä sivussa.

Olen yrittänyt totutella hevosettomaan elämään. Yrittänyt löytää sitä "jotain" töiden vastapainoksi. Yrittänyt tottua siihen, ettei talli ole enää toinen koti. Yrittänyt uskotella itselleni, että oikeasti olisi olemassa jotain muuta tallin tilalle, että minun tarvitsee vain löytää se. No, en ole löytänyt ja se ei tunnu kivalta.

Säälin maailman ihaninta perhettäni, joka on joutunut - ja joutuu - kestämään sitä, että minä olen eksyksissä ja onneton. Se ei ole heidän syynsä. Pahinta tässä olossa on varmaan se, että en tunne enää kuuluvani sinne, minne kuuluin viimeiset 18 vuotta. Eikä tilalle ole kuitenkaan tullut mitään muuta.

Muistan vielä tunteen, kun aikoinaan siirryin hoitohevoseni mukana Alaspään ratsastustallilta (nykyisin Alaspään Ratsastuskeskus) Alhaisiin. Uusi talli ja sen ihmiset olivat ihania, mutta samalla jätin niin tutun ja tärkeän porukan vanhalla tallillani. Kävimme Alaspäässä kisoissa, mutta näillä reissuilla huomasin, että minusta oli tullut jotenkin ulkopuolinen, en enää kuulunutkaan samaan vanhaan joukkoon, vaikka edelleen edustin samaa seuraa, Hämeen Urheiluratsastajia (HurRa). Kun hoitohevoseni lopetettiin, palasin vielä vajaaksi vuodeksi Alaspäähän, mutta ei se ollut enää samanlaista ja pian "muu elämä" vei minut mukanaan ja hevoset jäivät vuosiksi.

Nyt tilanne on toinen. Nyt ei ole sitä "muuta", jolla täyttää tallielämän jättämä valtaisa aukko elämässäni.

Onneksi minulla on maailman ihanin tallikaveri, joka antaa minun aina maanantaisin leikkiä hevosenomistajaa! Kerran viikossa tunnen kuuluvani porukkaan ihan niin kuin ennen. Kerran viikossa haen ruunikko ruunan tutusta, Jaskan entisestä tarhasta, tuttuun, Jaskan entiseen karsinaan. Harjaan hevosen, satuloin ja lähden rentouttavalle retkelle tuon Jaskan entisen tarhakaverin kanssa. Ratsastuksen jälkeen hoidan hevosen ja varusteet ihan niin kuin omani. Maanantaista on tullut viikon paras päivä, sillä silloin voin kuvitella olevani edelleen hevosenomistaja ja kuuluvani tallin porukkaan.

Mutta Santtu ei ole Jaska, eikä ruuna olen minun. Vaikka Santtu on maailman sympaattisin kuusivuotias, en voi kuitenkaan tehdä sitä kaikkea, mitä oman hevosen kanssa olen tottunut tekemään. Kun on omistanut yli kymmenen vuotta oman hevosen, on tottunut tiettyihin tapoihin ja rutiineihin, tuttuihin välineisiin ja varusteisiin. Nyt käsittelen toisen omaisuutta, toisen välineitä ja varusteita. Haluan kunnioittaa Santun omistajan tapoja ja rutiineja ja yritän toimia niin, ettei hevosen normaali tuttu ja turvallinen arkirutiini häiriinny, olenhan tekemisissä omistajan kalleimman arteen kanssa.

Sitä paitsi, kerran viikossa on kuitenkin vain kerran viikossa. Muina päivinä minulla on tallilla tunne, että olen jotenkin velvollinen selittämään, mitä siellä hevosettomana teen. Tilanne olisi varmaan toinen, jos olisin palannut tuntiratsastajaksi, tai ottanut itselleni ylläpitohevosen Jaskan lähdön jälkeen.

Vaikka kaipaankin satulaan, ei minulle koskaan hevostouhuissa ole ollut kaikkein tärkeintä itse ratsastus, vaan oikeastaan se kaikki muu hevosen kanssa touhuaminen. Ratsastus on ollut se piste iin päälle. Se mieletön tunne, kun tunnilla onnistut ja kaikki sujuu kuin ajatuksen voimalla. Se uskomaton flow, kun yhteistyö tuon jalon eläimen kanssa on täysin saumatonta ja kerta toisensa jälkeen ylität itsesi.

Koska haluan muutakin kuin vain ratsastaa, en voi palata niin sanotuksi tuntiratsastajaksi 12 vuoden tauon jälkeen. Minulle ei vaan yksinkertaisesti enää riittäisi se, että kosketukseni hevoseen rajoittuisi pelkkään ratsastamiseen ja pikaiseen hoitamiseen ennen ja/tai jälkeen tuntini.

Ylläpito- tai vuokrahevosta en voi ottaa niin kauan kuin vastuu Jaskan kustannuksista on edelleen minulla. Haluan, että Heidi saa rauhassa opiskella, valmistua ja asettua sen jälkeen aloilleen. Vasta sitten voin siirtää koko hevosen ylläpidon hänen vastuulleen.

Elämä on valintoja täynnä ja minä olen valinnut nyt näin. Minulle on tärkeintä se, minkä koen olevan hyväksi lapsilleni, perheelleni ja hevoselleni. Huolimatta siitä, mitä se tarkoittaa minun "hyvinvoinnilleni". Ja tällä hetkellä tiedän, että sekä Heidin että Jaskan kannalta kaikken paras vaihtoehto oli se, että hevonen lähti Heidin mukaan. Äitinä minun oli vain valittava niin.

Elämä jatkaa kulkuaan ja yritän pysyä sen mukana. Ehkä sisukkaasti edelleen vain käyn tallilla muulloinkin kuin maanantaisin. Ehkä jonain päivänä löydän sen uuden paikkani sieltä. Sen "entinen yksäri" ja hyväksyn sen. Ehkä sillekin roolille on jokin käyttö? No, ainakaan kokeilematta en sitä koskaan saa tietää.

Tyhjyys

kuva: Ninja Hellman 4.8.2019

Syksy on saapunut. Vuodenaika, joka aina on saanut liian suuren otteen minusta. Vuodenaika, joka tappaa kesän ja imee vimeisetkin mehut pimentäessään kauniit valoisat suvi-illat synkiksi ja kylmiksi. Tänä vuonna syksy iskee vielä ehkä kovemmin kuin pitkäään aikaan. Sanotaan, että yhden oven sulkeuduttua jossain aukeaa toinen ovi. Vielä ei ole auennut, ei, ei edes ikkuna, vaikka kuinka olen kaikkialle katsonut.

Tytär lähti maailmalle. Niin kuuluukin käydä. Vaan silti tuntuu pahalta, ihan hemmetin pahalta. Opiskeltuaan kolme vuotta Helsingin yliopistossa esikoinen päätti pitää välivuoden ja viimeistellä tutkintoaan. Tuon välivuoden aikana hänellä vahvistui tunne siitä, että opinnot Suomessa saava jäädä tähän ja elämä jatkuu eri tiedekunnassa, eri valtiossa. Keväällä hakemus Bergenin kauppatieteelliseen (NHH) Norjaan ja kesällä tieto sinne pääsystä.

Saanko syyttää itseäni siitä, että tytär on nyt toteuttamassa unelmaansa? Kolme vuotta sitten Heidi oli syksyn yliopistovaihdossa Bergenissä ja rakastui kaupunkiin. Jonnekin syvälle sielun sopukoihin jäi kytemään haave päästä takaisin tuohon satumaisen kauniiseen kaupunkiin. Viime vuonna halusin itsekin nähdä tuon vuonojen kaupungin, sillä olin perheemme ainoa, joka siellä ei koskaan ollut käynyt. Niinpä ehdotin kesälomareissua Bergeniin. Ehkä tuttuihin kauniisiin maisemiin pääseminen ja kaupungin esitteleminen meille sai Heidin tekemään sen päätöksen, että Helsinki saa jäädä. Päätökseen hakea Bergeniin opiskelemaan muutoinkin kuin "vain" vaihto-oppilaana.

Bryggen

Kun päätös muutosta oli tehty, piti ratkaista vielä toinenkin tärkeä ja vaikea asia: Jaska. Tiesin, että minun on "pakko" antaa Jaska Heidille mukaan. Pakko siitäkin huolimatta, että sitten minulle ei jää mitään. Minulta lähtee sekä tytär että hevonen. Mutta syvällä sydämessäni tiedän, että olisin ollut maailman itsekäin ihminen, jos en olisi taipunut siihen, että myös Jaska muuttaa Norjaan.

Juuri ennen lähtöä 4.8.2019

Heinäkuun viimeiset viikot menivät Jaskan kuljetuksen järjestelyissä. Tallipaikka Norjassa oli varattu jo ennen kuin 100 %:n varmuus opiskelupaikasta oli edes tiedossa. Myös alustava varaus Marcel Jordan Horse Transportille oli tehty. Heidi hoiti kaikki mahdolliset tulliselvitykset ja matkustusluvat Jaskalle ja päivää ennen Heidin lentoa Norjaan, tuli kunnan eläinlääkäri suorittamaan vaadittavan eläinlääkärintarkastuksen ja täytti todistuksen Jaskan kuljetusta varten. Kaikki oli siis valmiina pienen pojan muuttoa varten. Oli aika pakata matka-arkku pikku-Jaakon ensimmäistä ulkomaanmatkaa varten.

Heidi lensi Norjaan perjantaiaamuna ja sunnuntaina alkoi Jaskan pitkä matka kohti vuonojen valtakuntaa.

Roland lastaa Jaskan

Pakko myöntää, että koville otti katsoa, kun rekka ajoi pois tallin pihasta. Kaikki tuntui niin järjettömän tyhjältä. Ei riitä se, että minulta lähti samalla niin tytär kuin hevonen, vaan kokonainen aikakausi päättyi. Tilalle jäi vain totaalinen tyhjyys. Järjettömän suuri tyhjyys. Ovi takana sulkeutui, enkä kykene näkemään edessä valoa, on vain musta pimeys. 18 vuotta Aulangon Ratsastuskoulu on ollut kuin toinen koti. Viimeiset reilut 11 vuotta on oma hevonen asunut siellä ja olen tuntenut tavallaan kuuluvani "kalustoon". Talli on ollut "me" ja "meillä". Nyt ei ole mitään. Ei ole omaa hevosta, sillä karsina on tyhjä. On aika tyhjentää varustekaappi, rehusäkit ja vintin loimilaatikko. Sulkkea ovi ja kävellä pois.