Ei tullut valkoista joulua tänä vuonna - siksikö mustia ajatuksia?

Joulukin sitten tuli, vaikka siltä ei edelleenkään tunnu. Maa ei ole edes musta, vaan vihreä, kun pakkasta ei tunnu tulevan näille leveysasteille lainkaan. Tässä juuri lämpömittarin muistista tsekkasin, että koko syksyn ja "talven" kylmin asteluku on ollut -11,9 astetta! Siis kylmin! En minä sitä pakkasta kaipaa, lunta kyllälkin. Tuo vesisade ja kura alkaa ottaa aivoon jo vähitellen. Tämä täti haluaisi viime joulun tavoin päästä laukkaamaan hankeen ja nauttimaan valkoisen lumen tuomasta valoisuudesta. Vaan ainahan ei saa mitä haluaa.

                                                      

Täti on tässä pohtinut pitkin syksyä kaikenlaista. Olen ikään kuin pitänyt itseäni psykologisena koekaniinina. Kyllä. Ja totta, monet viisaiden ihmisten teoriat ovat osoittautuneet oikeiksi. Kuten nyt esimerkiksi se, että kolmessa kuukaudessa sitä ihminen tietyllä tavalla tottuu mihin vaan ja alistuu kohtaloonsa.

Kuljettuani reilut kolme kuukautta yli sadan kilometrin päässä töissä joku kysyi minulta, että miltä tuntuu. Hetken mietin ennen kuin vastasin: ei miltään, tai korkeintaan turtuneelta. Ihminen tottuu kylmään, nälkään, sotaan, kidutukseen yms. pahempaankin, miksi sitten ei tottuisi myös tuohon kamalaan matkaan ja siihen, että joutuu joka arkipäivä tuntemaan itsensä ikään kuin perheen ulkopuoliseksi. Nousen aamulla kukonlaulun aikaan ylös, kun muu perhe vielä vetää sikeitä. Jään paitsi yhteisestä aamupalasta / aamuhetkestä. Tulen töistä väsyneenä, masentuneena (ja useimmiten myös kiukkuisena), kun muu perhe on jo syönyt päivällisen ja lähtenyt harrastuksiinsa.

Ensimmäinen kolme kuukautta kuljin kuin sumussa. En reagoinut mihinkään ympärillä olevaan. Oli tunne kuin asemalta olisi ollut suora kävelyputki työmaalle. En huomannut kevään saapumista tai aamujen kirkastumista. Yritin vain selvitä töihin, töistä ja töistä kotiin. Kesä tuli ja aloin pikku hiljaa huomata asioita työmatkalla; kukkaistutukset, bändit Kaisaniemessä, tenniksen pelaajat aamuisin kentillä, lintujen laulun, kerjäläiset ja Hakaniemen rannan puliukot. Pitkä silta alkoi olla muutakin kuin helvetin tuulinen paikka.Sillalla törmäsi turisteihin ja muihin ulkomaalaisiin. Tavakseni tuli arvailla vastaantulevien kansalaisuutta heidän käyttätymisensä perusteella. Voin sanoa, että itänaapurit tuntee jo kaukaa; tulevat neljä rinnan ja kävelevät vaikka läpi, jos et väistä!

Kesän lopulla osasin jo vähitellen kiertää Wärtsilän talon toista kautta välttääkseni Strandin rannan puuskaisen tuulen. Syksyn tullen olin jaksottanut työmatkan, jottei se tuntuisi niin masentavan pitkältä; oli kuin kolme eri matkaa. Ensimmäinen matka kotoa asemalle, sitten itse junamatka ja kolmas matka asemalta työmaalle. Ja kun päästiin syksystä adventtiaikaan, osasin jo irtaantua "työmatkasta" poikkeamalla välillä kaupoissa ennen junalle suuntautumista.



Nyt on takana yli 10 kuukautta. En edelleenkään osaa ottaa rennosti tai nauttia työmatkastani, mutta alistumiseni kohtalooni on ehkä saanut positiivisemman sävyn. Näillä on mentävä, mitä on. Kun ei ole syntynyt kultalusikka suussa, on pakko käydä töissä. Ja kun on kalliit harrastukset / elämäntavat, on pakko käydä töissä siellä, missä maksetaan hieman paremmin. Niin se vain on.

Ja nyt tädillä muuten kiehahti!

Aamukahvit meinas mennä väärään kurkkuun, kun aamulla luin paikallisesta lehdestä kirjoituksen "hevonkakasta". Joku pikkusieluinen hevosten vihaaja oli ottanut yhteyttä toimittajaan ajatuksella, että kaupungin pitäisi kieltää hevoset talliniememme rannassa menevältä rantareitiltä. Oli kato kyseinen lenkkeilijä astunut upo uusilla lenkkareillaan lenkillään lantakasaan. (mistähän muuten johtuu se, että kun jotain sattuu ja tapahtuu on jalassa aina ihka uudet kengät / saapikkaat / housut / sukat - ihmiselle ei nähtävästi satu kommelluksia tai vahinkoja vanhojen tai käyttejyn asujen / asusteiden kanssa?) Jaa siis TÄH?! "Kaupungin pitäisi kieltää hevoset rantareitiltä!" No, voi pyhä mylväys. Toimittaja oli sitten tehnyt ristiretken kyseiselle rantatielle ja nähnyt vain yhden lantakasan, joka sekin oli niin kuvatekstin kuin kuvan mukaan ihan tien reunassa, lähes nurmikolla. Yksi hevonen oli tullut taluttajan kanssa vastaan ja oli kuulemma "käyttäytynyt asiallisesti".

Ensin ajattelin tehdä "vastakirjoituksen" samaisen lehden yleisönosastoon, sen verran provosoiva kirjoitus oli. Ainakin minun niskakarvani nousivat pystyyn. Jopa ei hevosihmisiä oleva aviomieheni oli miltei järkyttynyt moisen naurettavasta ja lapsellisesta kirjoituksesta. Päätin kuitenkin lehtikirjoituksen sijaan pohtia asiaa täällä itsekseni. Mikä näitä nykyihmisiä oikein vaivaa?

Hei, oikeasti! En minäkään ole kieltämässä koiria jalkakäytäviltä, pyöräteiltä ja kävelyreiteiltä, vaikka joka ikinen kevät sotken niin lenkkarini, kumisaappaani kuin fillarin renkaatkin lumien alta paljastuviin edellisen vuoden koiranjätöksiin. Tai kieltämässä koiria siitä yksinkertaisesta syystä, että joka ikinen päivä törmään ainakin yhteen koiranulkoiluttajaan, jonka kullanmuru juosee irrallaan, vaikka kaupungin järjestyssäännöt määräävät koiran pidettäväksi kytkettynä.

En vaadi myöskään "seuraavalta" niemeltä golffareita poistettavaksi, vaikka eivät saa pallojaan pysymään kentän sisällä ja aiheuttavat sillä todellisia vaaratilanteita rantareitin käyttäjille. Kyllä suurempi vahinko lenkkeilijälle on ohimoon karahtava golfpallo kuin lenkkarin hetkellisesti sotkeva hevosensonta.

Mihin meidän suhteellisuuden tajumme on kadonnut? Kuinka mitätön on elämä, jos suurin ongelma on muutama lantakasa hiekkatien reunassa?

Luultavasti tuonkin lenkkarinsa sotkeneen (ensinnäkin lanta ei edes varsinaisesti sotke kenkiä, sillä kuivuttuaan se lähtee irti harjaamalla tai vain koputtelemalla kenkiä yhteeen - toisin kuin vaikka koirankakka, jonka hajua et saa pois, vaikka pesisit kenkäsi) ulkoilijan ajatuksen taustalla on vain pelko suurta eläintä kohtaan - tai ainakaan en jaksa / halua uskoa, että syy olisi itsekeskeisyydessä: "tämä rantareitti on minun, ei kenenkään muun."

Hevoset ovat olleet tuolla rantatiellä jo ainakin sadan vuoden ajan. Luultavasti kauemminkin. Silti aina välillä joku nihilisti pikkusielu haluaa ne sieltä pois. Miksi? Mitä pahaa hevoset ovat näille vihaajilleen tehneet? Mistä se suuri vastustus kumpuaa? Tietämättömyydestä? Kateudesta?

Ei se yksi lantakikkare pahaa tee kahvikupposellekaan :)

Täti kävi stadikalla

Annoin itselleni syntymäpäivälahjan etukäteen ja vietin ratki riemukkaan päivän esikoiseni kanssa hevosen tuoksuisessa sunnuntaipäivässä. Oltiin nimittäin sunnuntaina 15.09.2013 Hevoset Stadikalla tapahtumassa Helsingin olympiastadionilla. Yritin muistella koska olisin viimeksi stadionilla käynyt... eipä tullut mieleeni. Ehkä yläasteella luokkaretkellä? Minä, kun en noita konserttikeikkoja liiemmin harrasta, niin ei ole edes siinä mielessä tullut olympiastadionille lähdettyä.

Noin vanhassa paikassa käytyäni tuli mietittyä vanhenemistä yleensäkin. Ei täti sentään yhtä vanha ole kuin tuo stadion, mutta ei minkään näkökulman mukaan kyllä enää nuorikaan.

Milloin ihminen on vanha? Tai milloin ihminen lakkaa olemasta nuori? Koskeeko sama "vanhaksi muuttumisen ikä" niin naisia kuin miehiä? Tai kuka määrittelee sen, että kuka on nuori, kuka vanha ja kuka sopivan ikäinen?

Muistan kuinka peruskoulussa ollessani lukiolaiset tuntuivat jo täysin aikuisilta. Lukion ekalla kolmasluokkalaisia katseltiin ylöspäin ihaillen ja haaveillen siitä, että jonain päivänä itsekin olisi niin vanha. Kun sitten siihen abi-ikään pääsi, tajusi olevansa kaikkea muuta kuin "vanha ja aikuinen", mutta edelleen kuvitteli kaksvitosena muuttuvansa aikuiseksi, täysijärkiseksi, kaikkitietäväksi ja viisaaksi. Samalla sitä ajatteli kolmekymppisten olevan suurin piirten elämänkaarensa loppupuoliskolla. Nelikymppiset melkein toinen jalka haudassa. Ja siitä eteenpäin olikin sitten jo todellinen vanhuus.

Kun oma äitini täytti 50, pidin häntä jo "ihan älyttömän vanhana" siitäkin huolimatta, että kaikkien kavereidenkin äidit ja isät olivat vähintäänkin viisikymppisiä. Kun sisareni täytti viisikymmentä, se tuntui täysin käsittämättömältä. Eihän hän ole ollenkaan vanha, ei hän voi täyttää 50 vuotta?!

Minulla sentään on vielä matkaa tuohon viiteenkymmeneen (syvä huokaus...), mutta olen joka tapauksessa keski-ikäinen ja toisinaan se tarkoittaa, että siis vanha. Tai jos en vanha, niin kuitenkin sen ikäinen, etten esimerkiksi voi enää pukea päälleni ihan mitä tahansa näyttämättä täysin naurunalaiselta. Nuorena / nuorempana käytin paljon lyhyitä hameita. Nyt, jos laittaisin päälleni reilusti polven yläpuolelle päättyvän hameen, tekisi se minusta aika epätoivoisen ja säälittävän oloisen "nuoruuden metsästäjän". Samoin luultavasti tiukat slimmit farkut tai vastaavat. Ne on oikeasti nuorten ihmisten vaatteita, ei keski-ikäisten, vaikka sitten niihin kevyesi mahtuisikin. Toisaalta en voi kyllä pukeutua "tätivaatteisiinkaan", sillä näyttäisin niissäkin naurettavalta kuin vieraissa vaatteissa olevalta, sillä en kuitenkaan ole vielä "niin" vanha. Ei sen puoleen, ne eivät kyllä minun makuuni olekaan.

Onhan tässä vanhuudessa hyviäkin puolia :) Hih, voin huoleti istua niin bussissa, junassa, ratikassa kuin metrossakin. Ei tarvitse antaa paikkaa kenellkään - seisköön nuoremmat :) Itse asiassa minulla on oikeus pelkällä katseella vaatia täydessä kulkuneuvossa paikkaa itselleni. Saan rauhassa "tytötellä" nuorempia ja halutessani vaikka arvostella / kommentoida heitä heille suoraan - se on vanhojen ja kokeneiden oikeus. Hekin saavat sitten joskus :) Ei tarvitse olla huolissaan ulkonäöstä tai epätrendikkäistä vaatteista - ei minua kuitekaan kukaan katso tai huomaa. Elämä on paljon rennompaa ilman turhia ulkonäköön kohdistuvia paineita. Sitä saa luvan kanssa olla vanha, raihnainen ja rupsahtanut, sillä kaikki tietävät, että aika on ajanut tädistä ohi, vähän niin kuin Helsingin olympiastadionista.

Syksyn kaksi varminta merkkiä

Sitä on sitten normaali elämä alkanut jälleen. Varmin merkki syksyn alkamisesta (vaikka olenkin henkilökohtaisesti sitä mieltä, että syksy alkaa vasta 1.9.) koulujen alkamisen ohella on perinteinen tätien ruoskinta/höykytys/rääkkäys/tms. kurssi; rakkaalla lapsella on monta nimeä :) Jo vuodesta 2006 lähtien on Salla järjestänyt meille tädeille kunnon tehokurssin koulujen alkamisviikolla. Kurssi on perinteisesti ollut joko kaksi, kolme tai jopa neljää iltaa peräkkäin, 1,5 tuntia tehokkaampaakin tehokkaampaa opetusta ja tätien rääkkäystä. Siinä hiki ja huumori lentää, kun saamme koko rahan edestä laittaa itsemme ja taitomme likoon, kuulemme nasevat ja osuvat kommentit ratsastuksestamme. Meistä todellakin otetaan kaikki irti. Samalla saamme kipeiden lihasten lisäksi käsittämättömän upeita onnistumisen tunteita ja ahaa-elämyksiä. Vaikka sitä tavallaan jälleen kerran - vuodesta toiseen - huomaa, ettei oikeasti osaa yhtään mitään. Ja silti, joka vuosi sitä kuitekin ylittää itsensä juuri tällä kurssillla. Ja ennen kaikkea, sitä joka vuosi löytää itsensä juuri tältä kurssilta. :)

Vuonna 2006 meitä oli viisi rohkeaa tätiratsastajaa, jotka halusimme tehokurssin. Okei, yksi joukosta ei kyllä todellakaan ollut - tai ole vieläkään - täti, sanan varsinaisessa merkityksessä. Ikää ei vaan ole tädille tarpeeksi :) Mutta kahden lapsen äitinä ja "elämää nähneenä" luettakoon hänetkin tädiksi. Meistä yhdellä oli ensimmäinen oma hevonen, yksi kävi aktiivisesti 2-3 kertaa viikossa tunneilla, me kolme muuta ilmestyimme tunnollisesti joka viikko omalle ratsastustunnillemme. Emme siis todellakaan olleet mitään huippuratsastajia. Itse olin tuolloin ratsastanut vasta kolme vuotta, jos lapsuuden ratsasteluvuosia ei lasketa. Mutta kaipasimme silti jotain ekstraa. Ensimmäisen vuoden kurssi oli nelipäiväinen ja menin sen aivan ihanalla torinhevostammalla.

Vuosien saatossa on kurssille osallistunut meidän viiden lisäksi välillä "vierailevia tähtiä", mutta ydinporukka on säilynyt yhtä vuotta lukuunottamatta muuttumattomana viime vuoteen asti. Viime vuonna yksi "kantajäsenistä" ei päässyt ja tänä vuonna kaksi alkuperäistä jätti kurssin väliin. Toinen menetettyään rakkaan hevosensa talvella ja toinen annettuaan hevosensa hetkeksi ylläpitoon. Mutta me kolme muuta sitkeetä tätiä olimme tänäkin vuonna mukana.

Lihakset on kipeänä ja mieli täynnä uusia upeita oivalluksia ja oppeja. Näillä jaksaa taas vastaanottaa alkaneen / tulevan syksyn. Ja sitähän voisi vaikka aloitta päivien laskemisen seuraavan vuoden tätikurssiin.

Kukkia kukkahattuun :)

Elokuun ensimmäinen ja sen kunniaksi täytyy liittää tähän blogiin edes yksi kuva. Ja mikäs muukaan se voisi olla, kun kerta blogin nimi viittaa kukkahattuun... Kuvassa oman pihan pioneita. Juu, tiedän, että pioniaika on jo ohi, mutta kuva onkin otettu kesäkuussa.

Vielä on kesää jäljellä

Viikonloppu oli aivan mahtava! Perjantaina suuntasimme töiden jälkeen illaksi mökille. Mamma paistoi muurinpohjalättyjä ja nautimme ne grillikatoksessa ilman yhtäkään hyttystä. Lämpötila oli yli 20 astetta vielä iltayhdeksältä. Yes! Kesä!

Lauantai menikin sitten käytännössä koko päivä hevostellessa. Aamulla suunnattiin kisoihin Riihimäelle. Ja vastoin periaatepäätöstäni toimin tyttärelleni groomina. Minähän olen vannonut, etten osallistu hevosen hoitoon muuta kuin korkeintaa suoritusten jälkeen. Olen yksinkertaisesti niin järkyttävä jännittäjä, että taatusti tartuttaisin hermostumiseni niin hevoseen kuin ratsastajaankin. Olen siis todennut, että on parempi pysyä katsomossa. Groomina olemisesta meikäläisellä on kyllä kokemusta enemmän kuin paljon, olihan lapsuuteni / nuoruuteni hoitohevonen nimen omaan kisahevonen. Kisat menivät mukavasti helteestä huolimatta (vai juuriko siksi?) ja mukavaa oli.

Sunnuntaiaamu valkeni lauantain kaltaisena - tai jopa vieläkin upeampana ja helteisempänä. Lähdimme rakkaan aviomieheni kanssa pienelle ajelulle kauniin kesäpäivän kunniaksi. Ja mikäs se avoautolla ajellessa, kun taivas on pilvetön ja maisema taittuu vauhdikkaasti. Aah, se vasta on elämää! Napattiin eväät Mäkkäriltä ja suunnattiin metsälammen rantaan niitä nauttimaan. Tuntui kuin olisi ollut kesälomalla. Ajelun jälkeen pulahdettiin loppuillaksi altaaseen ja nautittiin elämästä.

Kirjoitan tätä blogia junassa kotimatkalla. Ja pakko on mainita, että tekisi mieli "kuristaa" tuo käytävän toisella puolellan istuva nainen. Ei muuten, mutta rouva on soitellut tän matkan aikana varmaan puolet sukulaisistaan / tuttavistaan / kavereistaan /yms. ja kysellyt kuulumisia. PAKKOKO TOI ON TEHDÄ JUNASSA?! En usko, että tässä vaunussa on montaakaan matkustajaa, joita oikeasti kiinnostaa rouvan tämän illan ohjelma, ruoka, lasten haku, kaupassa käynnit tai vastaavat. Voinhan tietty olla täysin väärässä, koska olen tällainen keski-ikäinen kukkahattutäti, joka vetää herneet nenään vähemmästäkin...

Arki alkoi

Maanantaina täytyi palata töihin. Se on aina niin turkasen vaikeeta loman jälkeen, arg. Vaan tänä kesänä tuntui entistäkin vaikeammalta. Itse asiassa tuntui ihan siltä, kuin kesäkin olisi loman kanssa loppunut. Aamulla ei kuudelta ollut kuin +12 astetta! Vitsit, meinasin palella, kun fillaroin assalle! Ilma oli tuulinen ja pilvinen. Hei, haloo, missä oli ne luvatut helteet?! 

Työmaalla oli hiljaista kuin huopatossutehtaalla, kun suurin osa porukasta on lomalla. Toisaalta oli kiva, kun ei ollut sitä normi hälinää, mutta toisaalta tuntui kaksin kerroin epäreilummalta olla yksi niistä harvoista, joiden loma oli jo ohi. 

Junakin oli tyhjää täynnä. Onneksi, sillä VR on ystävällisesti poistanut kuukausipaikkalaisten paikat oikeasti ilmastoiduista vaunuista näin kesämaanantaisin. Että sillee. Oikein "sielu lepää" ajatuksesta istua täpötäydessä vaunussa, kun ulkolämpötila lähentelee hellelukemia...heh, arvanet varmaan, millaisia lukemia vaunun sisälämpötila silloin lähentelee... Mukavaahan siitä on maksaa omaisuus; saa koko rahan edestä lämpöä ja hiilidioksidipitoista ilmaa. Harmi vaan, etten satu olemaan yhteyttävä kasvi, vaikka keski-ikäinen täti jo olenkin...

No, ei maantai ihan pipariksi mennyt, vaikka kotimatkalla vettä tihuttikin ja sateenvarjoni kääntyi tuhatseitsemänsataa kertaa ympäti ennen kuin olin edes yhtä kolmasosaa matkasta toimistolta asemalle kävellyt. Ei. Kotona odotti kahvit ja rakas aviomieheni vei kuopuksen pesäpallotreeneihin, joten itse sain lähteä tallille heti kahvin nauttimisen jälkeen (kyllä, rakas esikoiseni antoi minun armollisesti mennä ratsastamaan - olisko johtunut tuulisesta ja kylmästä kelistä?). 

Tallilla rakas oranssi lohikäärmeemme tuli korvat hörössä höristen minua tarhan portille vastaan, kun huutelin sitä sisälle. Oli se niin suloinen ja söpö! :) Kun vielä Päivi opasti minut oikeaoppisen pintelöinnin saloihin, täytyy sanoa, että ilta oli aikamoisen mukava. Tämä tätihän ei ole sitten 1980-luvun liiemmin pintelöinyt. Eikä tuolloin todellakaan tunnettu käsitteitä pintelipatja tai fleecepinteli. Hyvä, luoja, eihän koko fleecekangasta oltu tuolloin varmaan vielä edes keksitty!

Lohikäärmeen kanssa otimme pienen tahtojen taistelun, kun Liisa syötteli oriaan golffarimäen alla. No meidän ruuna oli sitä mieltä, ettei jatka matkaa niin herkullisesta vihreän heinän paikasta yhtään mihinkään. Siinä sitten aikamme pyörittiin, peruuteltiin, pyörittiin ja taas peruuteltiin. Tällä kertaa etujalat pysyivät maassa, eikä suuri kauhuni ylämäkeen keulimisestä tällä kertaa toteutunut - ihme. No, olin jo melkein antamassa periksi ja suunnittelin laskeutuvani kohta satulasta taluttamaan, kun oranssi hevoseni luopui taistelusta ja lähti kiltisti juuri siihen suuntaan, minne oli tarkoituskin. YES! Että tuntui hyvältä - ensimmäinen oikeasti voittamani taistelu! Vitsit mikä fiilis! Tähän asti olen joko joutunut pyytämään jotain "ajamaan" meidät paikasta eteenpäin tai sitten laskeutumaan satulasta ja taluttamaan muutaman metrin. 

Ratsastus sujui mukavasti, sillä lohikäärmeellä oli ehkä tuulesta johtuen energiaa kuin pienessä kylässä ja se oli mukavan kevyt kädellekin. Ja laukkatreeneistämme huolimatta tädin aivan itse pintelöimät pintelit pysyivät kuin pysyivätkin jalassa todella hienosti. :)

Maanantai kääntyi mukavissa fiiliksissä iltaan ja ensimmäisestä loman jälkeisestä päivästä oli siten selvitty hengissä. :)

Tätikin lähti sitten bloggaamaan :)

Tässä se sitten on, tädin ensimmäinen kirjoitus. Katsotaan, tuleeko tästä yhtään mitään.