Maneesiton tulevaisuus - täältä tullaan!

En ole vuosiin - tai no, oikeastaan vuosikymmeniin - harrastanut aktiivisesti ratsastusta maneesittomalla tallilla. Toki Danin aikana Aulangolla oli vain pieni maneesi, jonne ei tuntien sekaan päässyt ratsastamaan, joten mentiin aika paljon ulkokentällä sään sen salliessa. Mutta aina oli mahdollista mennä maneesiin kahdeksan jälkeen, kun tunnit päättyivät. Uuden maneesin rakennusaikana Rasmun kanssa oli myös tilanne, kun ainoa mahdollisuus oli ratsastaa ulkona. Mutta tuo maneesittomuus ajoittui melkein kokonaan kesäaikaan. Vain pari viimeistä kuukautta sinniteltiin syksyn keleissä. En siis oikeasti muista enää sitä, millaista on, kun vettä/räntää/rakeita tulee vaakatasossa ja olen pikkareita myöden niin litimärkä, että paleleminen saa hampaat kalisemaan. Tulevat kuukaudet saattavat täten olla erittäin mielenkiintoisia ja täynnä yllätyksiä. Yritin tässä tallituttuni kanssa muistella, miten rospuuttoaikaan ja/tai pimeällä hevoset aikoinaan liikutettiin, sillä ei ne mitään vapaapäiviä saaneet huonon sään tai karsean kelin takia. Luulempa, että tänä päivänä jätetään hevonen jopa herkemmin ratsastamatta, jos on pakkasta tai sataa ja tuulee. 

Vaikka nuo lähestyvät huonot (oikeasti ihan kamalat) kelit hieman jännittävät, niin oikeasti olen kuitenkin  aivan innoissani siitä, että talli kuuluu taas säännöllisesti elämääni. Tuntuu aivan mielettömän hyvältä odottaa joka ikistä tallipäivää. 

Ollaan tässä nyt kesä tutustuttu tuon ihanan tamman kanssa toisiimme. Mitä enemmän prinsessan kanssa touhuan, sitä enemmän siitä tykkään. Vaikka itse ratsastuksessa en ole vielä kunnolla löytänyt niitä oikeita nappuloita, niin en ole huolissani, sillä uskon, että vähitellen nekin kyllä löytyvät. Ja mikä kiire meillä on? En ole suunnitellut kilpailevani tai oppivani jotain uutta ja ihmeellistä. Tavoitteeni ovat maanläheisemmät; haluan oppia ratsastamaan tuota ihanaa persoonallista tammaa. Haluan saavuttaa sen luottamuksen, löytää yhteyden, joka säilyy, tai ainakin palautuu nopeasti silloinkin, kun hänen mielestään ympärillä on / tapahtuu jotain hurjan ”huolestuttavaa”. Pieniä hyviä hetkiä meillä on lähes joka kerta ollut jo hieman enemmän kuin edellisellä ratsastuskerralla. Edistymme siis ikku pikku askelin. Ja tällä hetkellä se riittää minulle, sillä tämä tamma on niin erilainen ratsastaa kuin yksikään omista hevosista - tai oikeastaan yksikään hevonen, jolla olen ratsastanut. 

Santtu oli aivan ihana hellyyttävä ruuna ja sen kanssa oli todella mukava touhuta. Santun kanssa oli niin rentouttavaa lähteä käyntimaastoon ja vain nauttia luonnon kauneudesta, rauhasta ja yli päänsä satulassa istumisesta. Oltiin ihan kaksistaan, ilman huolen häivää. Santun kanssa ei tarvinnut olla ”hereillä” vapaana juoksevien koirien, takaa hurahtavien fillareiden, yläpuolella kirkuvien naakkojen tai tuulenpuuskien vuoksi. Santtu oli aivan uskomaton nuori, niin maastovarma, että moni aikuinen hevonen ei pysty samaan. Melkein yhden käden sormilla voi laskea ne kerrat, kun se jotain pelästyi ja otti loikat tai säntäsi jonnekin. Santtu oli niin erilainen kuin Jaska; itse rauhallisuus ja tyyneys. 

Mutta Aida sitten! On olo kuin olisin löytänyt Jaskan korvikkeen. Siis oikeasti. Tamma on yhtä hölmö ja hassu. Lähes yhtä ”hereillä” ja lähes yhtä herkkä ”huolestumaan” asioista kuin Jaska. Hän käyttäytyy karsinassa aivan samalla lailla; on yhtä utelias, yhtä rapsutuksenkipeä ja rakastaa yhtä paljon harjaamista ja hoitoja. Ja pakko sanoa, että Aida on karsinan ulkopuolellakin kuin Jaska: laitumelta hakiessa se on kuulevinaan järveltä jotain ja tekee salamannopean käännöksen äänen suuntaan, tanssahtelee taluttaessa, kun on niin "pelottavaa", mutta tekee sen löysällä narulla ihan niin kuin Jaakko. Aida on kuin laimennettu versio meidän HuliVilistä. Sopii tällaiselle tädille siis kuin nenä päähän.

Olen äärettömän kiitollinen - ja vähän ihmeissänikin - kun tamman kasvattaja-omistaja sekä sen varsinainen ratsastaja kelpuuttivat minut tämän ainutlaatuisen tamman tiimiin. Toivon, etten tuota pettymystä. Mielenkiinnolla ja pienellä jännitukselläkin odotan tulevaa maneesitonta syksyä ja talvea.

Vuosi selvitty

Tasan vuosi sitten katsoin kyynelten läpi, kun Marcel Jordanin hevosrekka ajoi hiljaa pois tallin pihasta kyydissään meidän Jaska. Tasan vuosi sitten tyhjyyden tunne oli niin suuri, että tunsin ihan fyysistä kipua.

Vuosi on kulunut epätoivon ja itsesäälin välimaastossa sinnitellen, välillä kunnolla rypien. Sanotaan, että asioilla on taipumus järjestyä. - Ja paskat. - Ei ne mitään järjesty. Ei kukaan tule minun puolestani minun asioitani järjestämään, vaikka kuinka toivoisin. Ihan itse pitää ottaa itseään niskasta kiinni. Ihan itse pitää kohtalooni alistua, valinnat tehdä ja seuraukset kärsiä. Kun kerta annoin Jaskan Heidille mukaan, on minun elettävä tuon päätöksen kanssa. Niin yksinkertaista se on. 

Viime syyskuussa onnistuin kuitenkin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ihana tallikaverini Leena toivoi yhtä tallivapaata päivää viikkoonsa. Minulle edes yksi ihan oikea oma tallipäivä taas oli kuin unelmien täyttymys. Joten niimpä sain Leenan nuorukaisen hoidettavakseni. Oli aivan ihana touhuta Santun kanssa. Eihän tuo yksi päivä viikossa todellakaan vastannut sitä, mihin olin hevosenomistajana tottunut, mutta oli se edes jotain. Eikä Santtu ollut Jaska, vaikka tuttuun karsinaan olikin muuttanut ja vaikka ruunat olivatkin olleet parhaita tarhakavereita. 

Minun roolini Santtu tiimissä oli huolehtia ruunan viikon kevyestä päivästä. Niimpä me teimme käyntimaastoja silloin, kun illat olivat vielä valoisia, Ja kun syksy eteni ja valoisasta ajasta saattoi vain unelmoida, siirtyi maastolenkkimme rantateillä kävelyyn. Mutta kyllä oli mukava istua satulassa, kun alla oli hevonen, joka ei liiemmin piitannut kovasta tuulesta, pimeydestä tai sateesta. Ihan sama, vaikka lumettomana talvena oli täysin mustaa ja pimeää lukuunottamatta katulamppujen tarjoamaan hentoa valoa. Santtu ei pelännyt tai kytännyt yhtään mitään, ei haitannut järven jään pitämä pauke tai naakkaparvien meteli, kaveri käveli vain rentona ja tyytyväisenä pitkin askelin.

Keväällä sain hetken leikkiä kuin oikeaa hevosenomistajaa, kun Leenalle sattui kurja tapaturma ja hän oli pois "pelistä" kuukauden verran. Santtu oli tuon ajan vastauullani ja itse sain apua tallipäiviin tutulta Jaskan kisahoitajalta Ninjalta sekä hevos- ja pesäpallopiireissä tutuksi tulleelta Susannalta. 

Sain nauttia Santusta lähes huhtikuun loppuun asti, sitten ruuna lähti kesälaidun paikkaansa. Vappuna kävin vielä kerran maastoilemassa sen kanssa uudessa paikassaan, mutta sen jälkeen en ole ruunaa nähnyt. 

Kun Santtu oli lähtenyt, Susanna hukutteli minut naapurikuntaan katsomaan fwb-tammaa, jota hän on ratsastanut jo muutaman vuoden.Ihana ruunikko kaunotar, johon ihastuin kertaheitolla! Ja miten ihanaa olikaan mennä tallille, jossa olen viettänyt teinivuoteni ja jossa ensimmäinen oma hevoseni oli aikanaan kesäisin laitumella. Kun on viimeiset 19 vuotta käynyt isohkolla tuntitallilla ja pitänyt siellä hevostaan, osaa arvostaa pienen yksityistallin hiljaisuutta ja siisteyttä.  

Sain huolehtia tammasta Susannan parin pienen kesälomareissun ajan. Lisäksi kävin auttamassa ja tekemässä pieniä puomitehtäviä Susannan treeneihin kesällä. Olen aina ollut sellainen "never a mare"-tyyppi, mutta kyllä nyt on pakko myöntää, että tuo pyhä periaatteeni alkaa sortua. Niin ihana tamma tuo tyyppi on! Monesti oli olo kuin olisi touhunnut Jaskan kanssa, niin samalla lailla nuo kaksi käyttäytyvät. Molemmat ovat suloisia rapsutuksenhaluisia ja uteliaita. Herkkiä ja ympäristöstään tietoisia olevia fwb-ratsuja. Kun vielä tammalla on samanlaiset mustat jalat kuin Jaskalla, tuntui usein harjatessa kuin olisi omaansa harjannut. Ehkä juuri tästä syystä koen, että tamman kanssa kesällä touhuaminen helpotti valtavaa Jaska-ikävääni edes pikkaisen. 

Juuri tällä hetkellä tulevaisuus on täysin avoin. Hyväksyn tilanteen, etten hevostani takaisin saa seuraavanakaan vuonna. Jaska on nyt Heidin ja saan heidät takaisin kotiin sitten joskus. Ikäväni on edelleen valtava. Eikä sitä helpota se, etten edes tiedä, koska pääsen katsomaan hevostani. Edellisestä vierailustani on kulunut jo 324 pitkää päivää. 

Santtu ei tule takaisin vielä vähään aikaan ja tuleeko se edes Aulangolle vai viekö Leena hevosensa jonnekin toiselle maneesitallille, kun syksy saapuu. Kun laidunkausi on ohi, palaa Susanna tammansa kanssa normaaliin treeniin, eikä minun "apukäsille" ole ehkä enää tarvetta. Hiipuuko siis oma hevoselämäni kokonaan sinniteltyäni kokonaisen vuoden Jaskan lähdön jälkeen?