Vuosi on kulunut epätoivon ja itsesäälin välimaastossa sinnitellen, välillä kunnolla rypien. Sanotaan, että asioilla on taipumus järjestyä. - Ja paskat. - Ei ne mitään järjesty. Ei kukaan tule minun puolestani minun asioitani järjestämään, vaikka kuinka toivoisin. Ihan itse pitää ottaa itseään niskasta kiinni. Ihan itse pitää kohtalooni alistua, valinnat tehdä ja seuraukset kärsiä. Kun kerta annoin Jaskan Heidille mukaan, on minun elettävä tuon päätöksen kanssa. Niin yksinkertaista se on.
Viime syyskuussa onnistuin kuitenkin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ihana tallikaverini Leena toivoi yhtä tallivapaata päivää viikkoonsa. Minulle edes yksi ihan oikea oma tallipäivä taas oli kuin unelmien täyttymys. Joten niimpä sain Leenan nuorukaisen hoidettavakseni. Oli aivan ihana touhuta Santun kanssa. Eihän tuo yksi päivä viikossa todellakaan vastannut sitä, mihin olin hevosenomistajana tottunut, mutta oli se edes jotain. Eikä Santtu ollut Jaska, vaikka tuttuun karsinaan olikin muuttanut ja vaikka ruunat olivatkin olleet parhaita tarhakavereita. 
Minun roolini Santtu tiimissä oli huolehtia ruunan viikon kevyestä päivästä. Niimpä me teimme käyntimaastoja silloin, kun illat olivat vielä valoisia, Ja kun syksy eteni ja valoisasta ajasta saattoi vain unelmoida, siirtyi maastolenkkimme rantateillä kävelyyn. Mutta kyllä oli mukava istua satulassa, kun alla oli hevonen, joka ei liiemmin piitannut kovasta tuulesta, pimeydestä tai sateesta. Ihan sama, vaikka lumettomana talvena oli täysin mustaa ja pimeää lukuunottamatta katulamppujen tarjoamaan hentoa valoa. Santtu ei pelännyt tai kytännyt yhtään mitään, ei haitannut järven jään pitämä pauke tai naakkaparvien meteli, kaveri käveli vain rentona ja tyytyväisenä pitkin askelin.
Keväällä sain hetken leikkiä kuin oikeaa hevosenomistajaa, kun Leenalle sattui kurja tapaturma ja hän oli pois "pelistä" kuukauden verran. Santtu oli tuon ajan vastauullani ja itse sain apua tallipäiviin tutulta Jaskan kisahoitajalta Ninjalta sekä hevos- ja pesäpallopiireissä tutuksi tulleelta Susannalta.
Sain nauttia Santusta lähes huhtikuun loppuun asti, sitten ruuna lähti kesälaidun paikkaansa. Vappuna kävin vielä kerran maastoilemassa sen kanssa uudessa paikassaan, mutta sen jälkeen en ole ruunaa nähnyt.
Kun Santtu oli lähtenyt, Susanna hukutteli minut naapurikuntaan katsomaan fwb-tammaa, jota hän on ratsastanut jo muutaman vuoden.Ihana ruunikko kaunotar, johon ihastuin kertaheitolla! Ja miten ihanaa olikaan mennä tallille, jossa olen viettänyt teinivuoteni ja jossa ensimmäinen oma hevoseni oli aikanaan kesäisin laitumella. Kun on viimeiset 19 vuotta käynyt isohkolla tuntitallilla ja pitänyt siellä hevostaan, osaa arvostaa pienen yksityistallin hiljaisuutta ja siisteyttä.
Sain huolehtia tammasta Susannan parin pienen kesälomareissun ajan. Lisäksi kävin auttamassa ja tekemässä pieniä puomitehtäviä Susannan treeneihin kesällä. Olen aina ollut sellainen "never a mare"-tyyppi, mutta kyllä nyt on pakko myöntää, että tuo pyhä periaatteeni alkaa sortua. Niin ihana tamma tuo tyyppi on! Monesti oli olo kuin olisi touhunnut Jaskan kanssa, niin samalla lailla nuo kaksi käyttäytyvät. Molemmat ovat suloisia rapsutuksenhaluisia ja uteliaita. Herkkiä ja ympäristöstään tietoisia olevia fwb-ratsuja. Kun vielä tammalla on samanlaiset mustat jalat kuin Jaskalla, tuntui usein harjatessa kuin olisi omaansa harjannut. Ehkä juuri tästä syystä koen, että tamman kanssa kesällä touhuaminen helpotti valtavaa Jaska-ikävääni edes pikkaisen.
Juuri tällä hetkellä tulevaisuus on täysin avoin. Hyväksyn tilanteen, etten hevostani takaisin saa seuraavanakaan vuonna. Jaska on nyt Heidin ja saan heidät takaisin kotiin sitten joskus. Ikäväni on edelleen valtava. Eikä sitä helpota se, etten edes tiedä, koska pääsen katsomaan hevostani. Edellisestä vierailustani on kulunut jo 324 pitkää päivää.
Santtu ei tule takaisin vielä vähään aikaan ja tuleeko se edes Aulangolle vai viekö Leena hevosensa jonnekin toiselle maneesitallille, kun syksy saapuu. Kun laidunkausi on ohi, palaa Susanna tammansa kanssa normaaliin treeniin, eikä minun "apukäsille" ole ehkä enää tarvetta. Hiipuuko siis oma hevoselämäni kokonaan sinniteltyäni kokonaisen vuoden Jaskan lähdön jälkeen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti