Olen kärsinyt koko syksyn varpaiden, päkijöiden ja sormien kivusta, särystä, kolotuksesta, turvotuksesta ja napsumisesta. Olen juossut työterveydessä hakemassa milloin mitäkin troppia, syönyt tulehduskipulääkekuureja toinen toisensa perään ja pitänyt taatusti pystyssä yhden paikallisista apteekeista syömälläni lääkemäärällä. Olen sisukkaasti noussut joka ikinen aamu klo 6:15-junaan siitäkin huolimatta, että usein edeltävänä yönä en ole saanut nukuttua särkyjeni vuoksi montaakaan tuntia. Olen ollut stressaantunut, kipeä, ärtynyt, väsynyt, kärttyinen ja katkera. Päivääkään en ole saikulla ollut. Mutta lopulta katkesi tämänkin tädin pinna ja oli pakko marssia työterveyteen pyytämään lähetettä käsikirurgille - jotain oli yksinkertaisesti pakko tehdä ennen kuin mahalaukkuni sanoisi sopimuksensa irti tulehduskipulääkkeiden määrästä.
Ja niin sitten kävi, että viime viikon tiistaina käsikirurgi pisti kahteen niveleen kortisonit ja määräsi vasemman käden peukalon "pakkolepoon" kahdeksi viikoksi. Ensimmäinen tunne oli huojentunut, sain apua vaivaan ja uskoa tulevaisuuteen. Vaan sitten iski se tavallinen morkkis: apua, enhän minä voi jäädä saikulle, kun voisin aivan hyvin mennä töihin! Voisihan sitä töitä yrittää tehdä ilman vasuria- ihan oikeasti, kyllä minä siihen pystyisin. Eihän sitä palavereissa kättä tarvitse ja koneella voi näpytellä yhdelläkin kädellä (tämä on tosin aika hidasta toimintaa...) ja hiirenkin voi vaihtaa oikeaan käteen. Ja, enhän minä ollut viime talvenakaan saikulla, vaikka oli vasemman käden neljässä metakarpaalinivelessä tulehdus, söin tulehduskipulääkkeitä, enkä saanut kättä käyttää, mutta töihin menin. Niin ja kuljinhan minä syksylläkin töihin, vaikka päkijät olivat tulessa työmatkakävelyistä ja leposärky piti hereillä öisin. Miten tämä nykyinen tilanne nyt muka eroaisi niistä? Enhän minä voi saikulle jäädä, sehän on laiskottelua ja minua kipeämmätkin ihmiset raahautuvat töihin. Minähän suorastaan lintsaan, jos jään kotiin. Uskallanko edes ulos mennä? Jos joku näkee ja puhuu, että tuolla se akka vaan ulkoilee, vaikka töissä pitäis olla...
Tiistaina olin kuin pahanteossa, kun kävelin tallille illalla. Ruunalle oli jo ajat sitten sovittu hieronta, enkä tohtinut sitä perua, kun olisi sitten siirtynyt hamaan tulevaisuuteen. Vaikka pakko myöntää, että ajan peruminenkin kävi mielessä, kun kerta olen saikulla... Omatunto kolkutti, vaikka en oikeasti tehnyt tallilla mitään muuta kuin katselin. Ihana hevoshierojamme, Lohjelmin Susanna, haki itse hevosen karsinasta ja hoidon jälkeen loimitti ruunan ja palautti sen karsinaan. Minä vaan katselin.
Samanlainen syntinen olo tuli seuraavana päivänä, kun illalla lähdin esikoisen seurana tallille. Jälleen en tehnyt siellä itse mitään, olin lähinnä "turvahevosena" tyttären kävellessä ruunallaan pimeällä rantatiellä. Vaan omatunto soimasi, kun näin otin ja uskalsin poistua kotoa sairastamasta.
Sitä seuraavana päivänä uskaltauduin lähtemään kävelylenkille kaupunkiin ja uutukaiseen ostoskeskukseen. Oli ihanaa nähdä kotikaupunkia pitkästä aikaa! En muista koska viimeksi olisin keskustassa käynyt muuta kuin vanhemmillani kylässä. Kun kulkee arkena töissä pääkaupungissa, ei liiemmin illalla jaksa kotoa kaupunkiin lähteä. Ja sitä paitsi kaikki kaupathan (ruokakauppoja lukuunottamatta) ovat jo kiinni siinä vaiheessa, kun minä saavun töistä kotiin. Oli oikeasti rentouttavaa istahtaa kahvilaan kahville. Nauttia juoma rauhassa ja seurata ohikulkevia ihmisiä. Minulla ei ollut kiire mihinkään ja aamulla otettu pitkävaikutteinen kipulääke piti peukalonkin mukavasti oireettomana. Oli oikeasti hyvä ja rauhallinen olo.
Joo, hyvä ja rauhallinen olo siihen asti, kunnes iski valtaisa morkkis siitä, että istuin siinä, kahvilassa, enkä suinkaan töiden ääressä. Siellä minä "lintsasin" töistä keskellä päivää. Ihan samalla lailla olisin voinut istua palaverissa piikitetyn peukaloni kanssa. Vai olisinko? Olisinko voinut viettää kokonaisen työpäivän käyttämättä lainkaan kättäni? Tai kokonaisen viikon ilman vasenta peukaloa? Ja mikä merkitys kokonaistoipumisen kannalta oli sillä, että nyt oikeasti koin oloni rentoutuneeksi ja hyväksi sen normi stressitunteen sijaan. Kyseenalaistinko käsikirurgin ammattitaidon sillä, että epäilin minulle määrättyä sairauslomaa turhaksi? Miksi olo tuntui niin pahuksen syntiseltä, vaikka minulla oli oikeasti syy olla pois töistä? En ollut pyytänyt (tälläkään kertaa) sairauslomaa. En ollut edes vihjaissut siihen suuntaan, että en kykenisi menemään töihin - päinvastoin, olin sanonut, että kykenisin "pienellä haitalla" olemaan töissä. Lääkäri - tuo koulutuksen saanut ammattilainen - oli ollut kanssani eri mieltä töihin menosta piikitetyn peukalon kanssa.
Mutta miksi olo on kuin pahanteossa olisi?
Miksi me suomalaiset ajattelemme automaattisesti olevamme jotenkin lintsareita, luusereita ja porukan pettureita, jos joudumme jäämään sairauslomalle? Mitä pahaa siinä on? Ei sota yhtä miestä kaipaa! Eikä kukaan ole korvaamaton. Työyhteisöni on taatusti pärjännyt vallan mainiosti, vaikka olenkin ollut sieltä pois. Itse olen saanut levätä ja kerätä akkuja muuhunkin jaksamiseen kuin vain peukalon kanssa pärjäämiseen. Miksi siis kuitenkin on näin pahuksen syntinen olo?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti