Työmaalla oli hiljaista kuin huopatossutehtaalla, kun suurin osa porukasta on lomalla. Toisaalta oli kiva, kun ei ollut sitä normi hälinää, mutta toisaalta tuntui kaksin kerroin epäreilummalta olla yksi niistä harvoista, joiden loma oli jo ohi.
Junakin oli tyhjää täynnä. Onneksi, sillä VR on ystävällisesti poistanut kuukausipaikkalaisten paikat oikeasti ilmastoiduista vaunuista näin kesämaanantaisin. Että sillee. Oikein "sielu lepää" ajatuksesta istua täpötäydessä vaunussa, kun ulkolämpötila lähentelee hellelukemia...heh, arvanet varmaan, millaisia lukemia vaunun sisälämpötila silloin lähentelee... Mukavaahan siitä on maksaa omaisuus; saa koko rahan edestä lämpöä ja hiilidioksidipitoista ilmaa. Harmi vaan, etten satu olemaan yhteyttävä kasvi, vaikka keski-ikäinen täti jo olenkin...
No, ei maantai ihan pipariksi mennyt, vaikka kotimatkalla vettä tihuttikin ja sateenvarjoni kääntyi tuhatseitsemänsataa kertaa ympäti ennen kuin olin edes yhtä kolmasosaa matkasta toimistolta asemalle kävellyt. Ei. Kotona odotti kahvit ja rakas aviomieheni vei kuopuksen pesäpallotreeneihin, joten itse sain lähteä tallille heti kahvin nauttimisen jälkeen (kyllä, rakas esikoiseni antoi minun armollisesti mennä ratsastamaan - olisko johtunut tuulisesta ja kylmästä kelistä?).
Tallilla rakas oranssi lohikäärmeemme tuli korvat hörössä höristen minua tarhan portille vastaan, kun huutelin sitä sisälle. Oli se niin suloinen ja söpö! :) Kun vielä Päivi opasti minut oikeaoppisen pintelöinnin saloihin, täytyy sanoa, että ilta oli aikamoisen mukava. Tämä tätihän ei ole sitten 1980-luvun liiemmin pintelöinyt. Eikä tuolloin todellakaan tunnettu käsitteitä pintelipatja tai fleecepinteli. Hyvä, luoja, eihän koko fleecekangasta oltu tuolloin varmaan vielä edes keksitty!
Lohikäärmeen kanssa otimme pienen tahtojen taistelun, kun Liisa syötteli oriaan golffarimäen alla. No meidän ruuna oli sitä mieltä, ettei jatka matkaa niin herkullisesta vihreän heinän paikasta yhtään mihinkään. Siinä sitten aikamme pyörittiin, peruuteltiin, pyörittiin ja taas peruuteltiin. Tällä kertaa etujalat pysyivät maassa, eikä suuri kauhuni ylämäkeen keulimisestä tällä kertaa toteutunut - ihme. No, olin jo melkein antamassa periksi ja suunnittelin laskeutuvani kohta satulasta taluttamaan, kun oranssi hevoseni luopui taistelusta ja lähti kiltisti juuri siihen suuntaan, minne oli tarkoituskin. YES! Että tuntui hyvältä - ensimmäinen oikeasti voittamani taistelu! Vitsit mikä fiilis! Tähän asti olen joko joutunut pyytämään jotain "ajamaan" meidät paikasta eteenpäin tai sitten laskeutumaan satulasta ja taluttamaan muutaman metrin.
Ratsastus sujui mukavasti, sillä lohikäärmeellä oli ehkä tuulesta johtuen energiaa kuin pienessä kylässä ja se oli mukavan kevyt kädellekin. Ja laukkatreeneistämme huolimatta tädin aivan itse pintelöimät pintelit pysyivät kuin pysyivätkin jalassa todella hienosti. :)
Maanantai kääntyi mukavissa fiiliksissä iltaan ja ensimmäisestä loman jälkeisestä päivästä oli siten selvitty hengissä. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti